Vammaisurheilun kisapappi pyrkii vapauttamaan urheilijan suorituspaineista

Suomen paraurheilujoukkueen kisapapin Olli-Pekka Silfverhuthin vuosiin mahtuu muistoja esimerkillisistä urheilijoista ja yllättävistä edesottamuksista. Hänelle paraurheilijat ovat ennen kaikkea ihmisiä, samanarvoisia vammastaan tai vammattomuudestaan riippumatta. Paraurheilussa elämää katsellaan mahdollisuuksien kautta, ei vain rajoitteiden näkökulmasta.

Olli-Pekka Silfverhuth. Kuva: Paralympiakomitea.

Pirkkalan nykyinen kirkkoherra Olli-Pekka Silfverhuth on kisapappiuransa aikana nähnyt viidet paralympialaiset vuosivälillä 2004–2014. Joukkoon mahtuu myös parayleisurheilun EM- ja MM-kisoja.

− Jokaisiin arvokilpailuihin liittyy oma tarinansa, Silfverhuth kertaa muistojaan paraurheilukisoista.

− Ensimmäisistä paralympialaisista Ateenassa 2004 muistan erikoisen kohtaamisen naapurimaan kuningattaren Silvian ja kruununprinsessa Viktorian kanssa. Odottelin yhden joukkueemme urheilijan kanssa kyytiä kisakylään pöytätennishallin pukuhuonetiloissa, kun yhtäkkiä saimme kuninkaallista seuraa. Kävimme mutkattoman ja lämminhenkisen keskustelun miljöössä, jossa ei nyt ensimmäisenä olisi tullut mieleen tavata Silviaa ja Viktoriaa.

− Mieleenpainuva kokemus oli myös vuonna 2011 tammikuussa Uuden-Seelannin Christchurchissa, missä käytiin parayleisurheilun MM-kisat. Alue on tunnettu maanjäristysherkkyydestään, ja kilpailujenkin aikana koimme yhden yli 5 richterin järistyksen. Tunne oli erikoinen, kun siihen ei ollut tottunut, ja kyseinen järistys oli jopa sillä alueella huomattava. Kaksi kuukautta myöhemmin samassa kaupungissa järisi reilummin. Majoituspaikkanamme ollut hotelli tuhoutui lähes täysin. Aika hiljaisena sitä katseli kuvia kivikasaksi muuttuneesta hotellistamme, Silfverhuth muistelee.

Vaihtelevaa ja kehittyvää työtä

Alun perin Silfverhuth päätyi kisapapiksi kirkkohallituksen kutsusta. Käynnissä oli kisapappitoiminnan uudelleenorganisointi, jonka haluttiin koskevan myös vammaisurheilua.

− Tilanne ajoittui vuoteen 2004, kun tuolloin kirkon urheiluyhteistyöstä vastannut Markku Holma halusi vakiinnuttaa myös vammaisurheiluun kisapappitoiminnan, Silfverhuth kertaa.

Kilpaurheilun maailma ei ollut vieras Silfverhuthille itsellekään.

− Olin työurani aikana tehnyt erilaista yhteistyötä urheiluseurojen kanssa, ja lisäksi minulla oli kilpaurheilutaustaa maastohiihdossa.

Ensimmäinen työkomennus tuli jo samana vuonna Ateenan paralympialaisiin.

− Sovimme aluksi, että katsomme Ateenan paralympialaiset, ja tällä tiellä ollaan edelleen, Silfverhuth kiteyttää.

Aiemmin kisapappeja oli käytetty jo vuosien 1996 ja 2000 paralympialaisissa, mutta vasta Silfverhuthin kaudella toiminta on vakiinnutettu. Toiminnan jatkuminen on ollut kiinni myös paralympiakomiteasta, jonka kanssa yhteistyö on sujunut Silfverhutin mukaan erinomaisesti.

Kisapapin työssä jokainen päivä on erilainen, ja keskustelujen aiheet urheilijoiden kanssa vaihtelevat tilanteen mukaan.

− Pyrin olemaan läsnä ja tarjoamaan urheilijalle suorittamisesta vapaan tilan. Tilaan kuuluu mahdollisuus olla ja vaihtaa ajatuksia monista elämään liittyvistä kysymyksistä. Monien kanssa on tullut puhuttua myös hengellisistä asioista, vaikka ei siitä numeroa tehdäkään. Sen olen kuitenkin havainnut, että papin kanssa saatetaan helposti puhua jostain sellaisista asioista, joista ei välttämättä ihan kaikkien kanssa haluaisi puhua, Silfverhuth kuvaa työtään.

− Toiminta perustuu luottamukseen ja yhteistyöhön. Kun on ollut pitkään mukana, on oppinut hyvin tuntemaan urheilijoita, valmentajia, muita taustaihmisiä ja paralympiakomitean väkeä. Kaikki nämä ovat tietysti auttaneet omaa työtä.

Kisapappi ei huolehdi pelkästään urheilijoista: Silfverhuth kertoo yrittäneensä olla viime aikoina enemmän myös valmentajien tukena. Työnkuva on muutenkin kehittynyt vuosien aikana.

− Uutena ulottuvuutena on tullut yhteistyö urheilupsykologien kanssa. Tämä on avannut mielenkiintoisen maailman psyykkisen valmennuksen kysymyksiin. Kisapapilla on joukkueessa toki eri rooli kuin henkisellä valmentajalla, mutta silti ajattelen papin ja urheilupsykologin töiden hyvällä tavalla täydentävän toisiaan, Silfverhuth analysoi.

Keskellä viisinkertainen paralympiavoittaja, Suomen vuoden urheilija 2016, pyörätuolikelaaja Leo-Pekka Tähti. Kuva: Harri Kapustamäki.

Kokonaisia vai viallisia?

Vammaisuus on helppo nähdä arvottavana käsitteenä: Kielitoimiston sanakirja määrittelee vamman ruumiilliseksi vioittumaksi tai viaksi. Tästä näkökulmasta ajateltuna (liikunta)vammaisuus on ikään kuin jotain kokonaisuuteen kuulumatonta, mikä ei taivu osaksi yksilön identiteettiä. Miten Silfverhuth suhtautuu vammaisuuden käsitteeseen?

− Itse käytän termejä paraurheilu, vammaishuippu-urheilu ja vammaisurheilu. Vammais-sanaan liittyy tietynlainen arvottavuus, mutta toisaalta osa urheilijoista saattaa käyttää itse tuota sanaa, ja osalle paraurheilijoista se on neutraali sana, Silfverhuth sanoo. Mahdolliset rajoitteet eivät määritä kaikkea.

− Tässäkin asiassa on kyse persoonista. Meillä on iso joukko upeita paraurheilijoita, jotka ovat paitsi erinomaisia urheilijoita lajeissaan, niin myös muutoin hienoja ihmisiä ja hyviä esikuvia. Heidän positiivinen suhtautumisensa elämään näkyy urheilussa ja myös muutenkin tavalla, josta moni voi ottaa esimerkkiä. He eivät katsele elämää rajoitteiden näkökulmasta vaan mahdollisuutena, Silfverhuth luonnehtii.

Ellen Randelin kirjoittaa kasvatustieteen pro gradu -tutkielmassaan Uhri vai sankari? Vammaisuuden diskurssit Helsingin Sanomissa vuodelta 2014 tavasta, jolla mediassa luodaan positiivista stereotypiaa “sankarivammaisista”. Tällaisia ovat henkilöt, jotka tekevät jotain positiiviseksi koettua vammaisuudestaan huolimatta ja “päihittävät” fyysiset rajoitteensa. Erityisesti tämä ominaisuus liitetään Randelinin mukaan vammaisurheilijoihin. Silfverhuth ajattelee asiasta toisin.

− On toki niin, että huipulla olevat paraurheilijat ovat selvittäneet jo monia esteitä, mutta ei heidän kulkemansa matka ole ollut mikään helppo. Aikaamme kuuluu sankaruus ja sankarihahmot, mutta minulle paraurheilijat ovat ennen kaikkea ihmisiä. En myöskään osaa nähdä suomalaista mediaa sellaisena, että se nostaa esiin ”sankarivammaisia”. Jos suomalainen media nostaa esiin paraurheilijan, niin kyllä se lähtökohtaisesti tapahtuu samoilla kriteereillä kuin muidenkin huippu-urheilijoiden esiin nostaminen.

− Media on kiinnostunut urheilijoiden tarinoista ja heidän tiestään huipulle. Paraurheilijoiden tie on jokaisen kohdalla ollut omanlaisensa, ja onhan se myönteistä, jos paraurheilijan menestys voi antaa toivoa toiselle ihmiselle. Suomessa ei myöskään voi sanoa, että paraurheilu paistattelisi liian suuressa julkisuudessa. Päinvastoin, Silfverhuth kommentoi.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon Kirkko kaikille -vammaispoliittinen ohjelma vuodelta 2003 asettaa vammaisuuden osaksi kokonaisempaa ihmiskuvaa: “Ihminen on luotu Jumalan kuvaksi. Vammaisuus ei himmennä tätä kuvaa. (…) Vamma vaikuttaa ihmisen henkiseen hyvinvointiin, ihmissuhteisiin, arkisuoriutumiseen ja taloudelliseen toimeentuloon. Se ei kuitenkaan hallitse koko elämää.”

Silfverhuthin ajattelu kulkee samoja latuja.

− On selvää, että minulle jokainen ihminen on samanarvoinen vammastaan tai vammattomuudestaan riippumatta. Tämä koskee myös urheilumaailmaa, joka ei ole mikään erillinen saareke muusta elämästä tässäkään suhteessa.

Kohti laajempaa seurakuntayhteyttä

Kristinuskon ja vammaisuuden historiallista suhdetta esiteltiin hiljattain pidetyssä Vammaisuuden teologia -seminaarissa 17.4. Seminaari oli osa laajempaa Vammaisuuden vaiettu historia − identiteetti, osallisuus, yhteiskunta -tutkimushanketta. Puheenvuoroissa tuotiin esille käsitys vammaisuudesta ei-toivottuna ilmiönä, jossa vammaiset ovat olleet parantamisen ja erityishuolenpidon kohteita. Ajankohtaisempaa kuvaa vammaisista aktiivisina toimijoina toi Tampereen Messukylän seurakunnan papin Hannele Juutisen puheenvuoro. Itse näkövammainen Juutinen määritteli sokeutensa vahvasti osaksi identiteettiään, joksikin, “jonka ei pitäisi muuttua tai korjaantua, tai jonka voisi unohtaa, piilottaa tai selittää olemattomaksi”.

Miten Silfverhuth näkee vammaisten aseman kirkossa tällä hetkellä, sekä seurakunnan jäseninä että työntekijöinä?

− Kirkossa olemme menneet hyvään suuntaan, mutta paljon on vielä työtä edessä. Toivoisin, että kirkossamme olisi entistä enemmän tilaa vammaisille ja vammautuneille ihmisille. Ajattelen näin myös työyhteisöistä ja luottamushenkilöistä, hän vastaa.

− Asenteet eivät kuitenkaan kaikkialla muutu hetkessä. Onkin hyvä, että kokonaiskirkon toiminnassa on tehty työtä vammaisten aseman parantamiseen, joka näkyy erilaisina ohjelmina ja linjauksina. Ne olisi vielä vain saatava käytäntöön, Silfverhuth tiivistää ja siteeraa lopuksi arkkipiispa Kari Mäkisen avauspuheenvuoron sanoja Vammaisuuden teologia -seminaarissa: ”Kirkon tehtävänä on tehdä jokainen ihminen näkyväksi.”

 

Kirjoittaja: Olli-Pekka Toivanen, Teologia.fi-opiskelijatoimitus