Jalkapallo uskontona?

Jalkapalloa verrataan usein uskontoon. Näin tehdään arkipuheessa ja mediassa sekä toisinaan myös tutkimuksessa. Vaikkapa Maradonan kirkko on esimerkki siitä, miten eroa jalkapallon ja uskonnon välillä on vaikea ylläpitää. Millaisen näkökulman rinnastus tarjoaa?

Kamera kuvaa Buenos Airesissa laseja kilistelevää ihmisjoukkoa, joka laskee sekunteja keskiyöhön. Kyse ei kuitenkaan ole joulukuun viimeisestä. On alkamassa lokakuun 30. päivä, Diego Maradonan syntymäpäivä. Kertojaääni toteaa:

”Ihailu ei ole uusi ilmiö, joka ympäröi entistä jalkapalloilijaa, kokaiiniaddiktia ja maailmanluokan käsipalloilijaa, mutta tämä vie sankarinpalvonnan yhden asteen pidemmälle. Kansainvälisesti ja erityisesti Britanniassa ’Jumalan kätenä’ tunnettu Diego Maradona – mahdollisesti kaikkien aikojen paras jalkapalloilija – on nyt virallisesti Jumala. Tervetuloa Maradonan kirkkoon.”

Diego Maradonan faneista kertova dokumentti nostaa esiin kysymyksen jalkapallosta uskontona. Se tarjoaa äärimmäisen esimerkin, joka auttaa pohtimaan aihepiiriä yleisemmin.

Jalkapallo rituaalisena toimintana

Jalkapallokulttuurista voidaan löytää piirteitä, joita on totuttu pitämään ominaisina uskonnollisiksi luokitelluille ryhmille ja käytännöille. Viiteryhmiensä osana ihmiset pyhittävät identiteettinsä kaavamaisella käyttäytymisellä, jossa pyhä ja profaani erotellaan. Tällöin peli- ja kilpailuareenat ovat profaanin alueen ulkopuolisia rituaalisia kokoontumispaikkoja, jotka täyttyvät työajan ulkopuolella. Niissä purkautuva affektiivisuus, yhdistettynä identifioitumista osoittavien symbolien näkyvyyteen, vastaa käyttäytymistä, jota on totuttu pitämään ominaisena uskonnollisille rituaaleille.

Näkemyksen taustalla on Émile Durkheimin Uskontoelämän alkeismuodoissa esittämä käsitys yhteisöjä koossa pitävistä voimista. Tarkastellessaan Australian aboriginaaleja Durkheim pohti, miksi toisistaan erillä elävät metsästäjä-keräilijät kokoontuvat yhteisiin rituaaleihin sopivin väliajoin. Hän päätteli, että kokoontuessaan yhteisö luo ja uusintaa itseään kollektiivisten tuntemusten kautta.

Durkheimin kuvaus aboriginaalien rituaalista voisi olla pienin muutoksin myös jalkapallo-ottelusta:

”[…] ihminen […] menettää helposti itsehillintänsä. Mikä tahansa jotakin merkitystä omaava tapahtuma saa hänet melko tavalla vauhkoksi. Hyviä uutisia saatuaan hän on siinä samassa täynnä innostusta. Päinvastaisessa tapauksessa hänet voi nähdä juoksemassa ympäriinsä kuin hullu liioiteltuja liikkeitä tehden, itkien, kirkuen […] heiluttelemassa käsiään raivoisasti edestakaisin […]. Ihmisten kokoontuminen yhteen muodostaa ikään kuin sähköisyyttä, joka saattaa heidät nopeasti epätavallisen kiihkon valtaan. Jokainen tunteen ilmaus saa vastustusta kohtaamatta sijansa kaikkien mielessä; jokainen toistaa kaikkia muita ja kaikki muut toistavat jokaista. […] Ihmisääni ei riitä tähän tehtävään; sitä vahvistetaan keinotekoisesti: bumerangeja lyödään toisiaan vasten […]. Ihmiset ovat […] kaukana tavallisista elinolosuhteistaan […].”

Mutta sopiiko jalkapallo Durkheimin määritelmään uskonnosta? Hän vastusti näkemystä, jonka mukaan ajatus Jumalasta olisi uskonnon välttämätön ehto. Durkheim piti jakoa pyhään ja profaaniin perustavampana. Jotta voitaisiin puhua uskonnosta, jaon tuli näkyä ”pakollisissa uskomuksissa” ja ”tarkkaan rajatuissa käytännöissä”.

”Pakolliset uskomukset” tarkoittivat asioiden arvottamista – ”Jalkapallo on elämää suurempi asia” – ja vaikeutta suvaita poikkeamia: jos et ole kiinnostunut jalkapallosta, et ole osa meitä. ”Tarkkaan rajatut käytännöt” tarkoittivat rituaaleja, joissa uskomuksia luodaan ja ylläpidetään. Durkheim ymmärsi, että tavallisesti uskonnoksi nimetään vain ilmiöitä, joissa on ilmaistu usko Jumalaan. Hän kuitenkin korosti, että näennäisesti maallisessa kontekstissa on ilmiöitä, jotka ovat tiettyyn pisteeseen asti erottamattomia varsinaisista uskonnollisista uskomuksista. Durkheimin esimerkkinä oli isänmaa ja Ranskan vallankumous, mutta jos hän olisi kirjoittanut toisena aikana, hän olisi voinut ottaa esimerkiksi jalkapallon.

Jalkapallofanit siirtyvät pois arjesta ja sen rutiineista rituaaliseen tilaan, jossa sallitaan tietynlainen poikkeava käyttäytyminen. Kuvittele, että innokas katsoja käyttäytyisi täsmälleen samalla tavalla pelin ulkopuolella: hän huutelisi törkeyksiä, laulaisi kannatuslauluja, voihkisi, hurraisi, itkisi ja puhisisi äänekkäästi, riisuisi paidan jäätävässä sateessa. Lupa käyttäytyä arkeen sopimattomalla tavalla muistuttaa, miten arjessa käyttäydytään.

Maradonan kirkko vie kaiken pidemmälle. Klassinen rituaaliteoria erittelee kolmentyyppisiä rituaaleja: kalendaaririittejä, siirtymäriittejä ja kriisiriittejä. Maradonan kirkolla on kalendaaririittejä, kuten edellä mainittu Diegon syntymäpäivä. Esimerkkinä siirtymäriitistä on oma vihkikaava avioliitolle. Kollektiivisista kriisiriiteistä en ole löytänyt sopivaa esimerkkiä, mutta voisi hyvin ajatella fanin saavan Diegon suoritusten kertaamisesta lohtua epäonnen kohdatessa.

Diego Maradona. Kuva: iglesiamaradoniana.wordpress.com

Stadion – pyhiinvaelluksen kohde ja hautapaikka

Rituaalisen käyttäytymisen lisäksi on muitakin mahdollisia näkökulmia. Stadionit ovat pyhiinvaelluskohteita, joilla on erityinen merkitys kävijän identiteetille. Futispyhätöissä käydään myös silloin kun siellä ei pelata, joko opastetuilla kierroksilla stadionin sisällä tai muuten vain katsomassa fyysistä rakennusta ulkopuolelta.

Kuten monet muut pyhiinvaelluskohteet, myös jalkapallostadionit ovat tosifaneille toivottuja loppusijoituspaikkoja. Vieraillessani Buenos Airesissa Boca Juniorsin La Bombonera -stadionilla kuulin kommentteja siitä, miten joukkueen fanit haluaisivat tulla haudatuksi sinne. Kuulemani mukaan tähän ei ole annettu lupaa, joten omaiset ovat salakuljettaneet polttohaudattujen omaistensa tuhkat stadionille, ja sirotelleet ne sinne. Faneille on kuitenkin oma, kaupungin eteläpuolella sijaitseva hautausmaa, josta voi ostaa paikan ja tulla haudatuksi joukkueen värein koristellussa arkussa.

Kun tavallinen fanius ei riitä

Edellä mainitut esimerkit riittävät osoittamaan, että futisfaniudessa on jotain uskonnonkaltaista. Tämä ei tarkoita, että jalkapallo olisi uskonto vaan että uskontotieteen työkaluilla voidaan nostaa esiin lajista kiinnostavia puolia.

Maradonan kirkko hahmottaa uskontonsa rakentamalla kristinuskon ja erityisesti Argentiinan katolisen perinteen mallin varaan. Jo nimitys kirkko viittaa kristinuskoon. Kristityillä on yksi Jumala, Maradonan kirkolla on Diego. Voidaan kysyä, miten Jumala voi olla elävä ihminen, mutta tämä ei tunnu haittaavan yhteisön aktiiveja. Pikemminkin he korostavat, että Diegon ”jumaluus” on siinä, että hän on tavallinen kaveri, joka teki ihmeitä viheriöllä. Kristityillä on pyhä kirja, Raamattu, kun taas Maradonan kirkolla on Diegon omaelämäkerta. Kirkolla on myös oma versionsa kymmenestä käskystä.

Jos Maradonan kirkko onkin mallinnettu katolisen kirkon mukaisesti, se ei ole täysin erillään katolisesta kirkosta. Maradonan kirkkoon kuuluvat voivat olla samanaikaisesti tavallisia katolilaisia.

Miksi jalkapallo rinnastetaan uskontoon?

Jalkapallon rinnastaminen uskontoon korostaa lajin merkitystä ja fanien omistautuneisuutta. Tapamme puhua merkityksellisistä ja tärkeistä asioista perustuu usein uskonnollisiin rinnastuksiin. Näin luodaan katsojalle identiteetti ja ylläpidetään sitä, erottaudutaan niistä, jotka ovat välinpitämättömiä lajia kohtaan ja erityisesti niistä, jotka seuraavat futista, mutta eivät tee merkittäviä ajallisia, rahallisia ja sosiaalisia uhrauksia pysyäkseen jatkuvasti pelin tai joukkueen äärellä. Siksi jalkapallosta puhutaan uskontona tai merkitykseltään uskonnonkaltaisena ilmiönä.

Mikään ei pakota tutkijaa nimittämään jalkapalloa uskonnoksi. Puhe jalkapallosta uskontona on kuitenkin mahdollinen tutkimuskohde. Lisäksi jalkapalloa ilmiönä voidaan analysoida uskontotieteen käsittein ja näkökulmin. Silloin kiinnostava kysymys ei ole ”Onko jalkapallo uskonto?” vaan ”Mitä kiinnostavaa saamme sanotuksi ilmiöstä, jos sitä lähestytään uskonnonkaltaisena ilmiönä?”.

 

Kirjoittaja Teemu Taira on uskontotieteen yliopistonlehtori teologisessa tiedekunnassa ja uskontotieteen (ma.) professori humanistisessa tiedekunnassa, Helsingin yliopistossa.

Kirjallisuus:

Durkheim, Émile: Uskontoelämän alkeismuodot. Helsinki: Tammi, 1980.

Taira, Teemu: ”Jumalan käsi: Miksi uskonnosta puhutaan ja vaietaan jalkapallon yhteydessä?” Teoksessa: Jussi Antti Saarinen & Mikael Melan (toim.) Sokrateen syöksypusku – jalkapallon filosofiaa. Jyväskylä: Docendo, 95–111, 2014.