Kisapappi tuntee huippu-urheilijoiden ylä- ja alamäet – Leena Huovista puhuttelee suomalainen vähäeleinen uskonnollisuus

Suuri yleisö, media ja asiantuntijat seuraavat urheilijoiden suorituksia jatkuvasti. Arvioinnin keskellä on lohdullista, että kisapapin katse on armollinen.

Leena Huovinen. Kuva: Ville Mäkipelto.

Vuosituhannen alkupuolella yliopistopappi Leena Huovinen huomasi Kirkkohallituksen avoimen haun kisapapin toimeen. Hän haki työtä, koska se vaikutti mielenkiintoiselta ja kokonaisvaltaisen ihmiskuvan tukeminen kiinnosti. Tätä haastattelua tehdessä Huovisella on jo takanaan vajaa kolmekymmentä EM- ja MM-tason arvokisaa, kahdeksat olympialaiset ja Taustavoima-palkinto vuoden 2015 urheilugaalasta. Noin 60–70 päivää vuodessa Huovinen kulkee kirkon edustajana huippu-urheilijoiden rinnalla. Työnsä kautta hän on nähnyt merkittävän kaaren suomalaista urheiluhistoriaa.

– Olen kiinnittänyt huomiota erityisesti urheilijan ammatin kehittymiseen ja siinä tapahtuneisiin muutoksiin, Huovinen toteaa kysyttäessä muutostrendeistä.

– Huippu-urheilijan ammatissa korostuu entistä enemmän oman brändin rakentaminen, erityisesti sosiaalisen median ansiosta. Muiden julkisuuden henkilöiden tavoin urheilija ottaa itsestään ”selfieitä” ja rakentaa julkista kuvaansa. On tätä päivää, että urheilija viestii suoraan ihmisille omia reittejään perinteisen median ohi.

Enää ei siis riitä, että urheilija tekee varsinaista työtään kehollaan, vaan kehollisuus ja ulkonäkö ovat esillä myös julkisuudessa olemisessa. Urheilijat ja heidän suoriutumisensa ovat miljoonien katseiden kohteena. Media ja asiantuntijat arvioivat urheilijoiden suoritusta jatkuvasti. Tämän keskellä lienee lohdullista, että yksi katse ei ole arvioiva vaan armollinen.

– Urheilijoita katsellaan yleensä niillä silmälaseilla, että he tuottavat kehollaan tietyn suoritteen, Huovinen analysoi.

– Saan usein kiitosta siitä, että kohtaan urheilijat ihmisenä. Jos olisin kova urheilufani, se voisi tuoda tähän työhön omat haasteensa. Iloitsen toki kaikista voitoista mutta kun kohtaan ihmisiä, en muista kenellä on ollut mitäkin mitaleja kaulassa. Näen ihmisiä, jotka kantavat mukanaan omaa elämänhistoriaansa, perhettään, ystäviään, menneisyyttään ja tulevaisuuttaan. Vaikka kisaleiri on aikamoinen kupla, kukaan ei tule urheiluun tyhjiöstä.

Sotshin olympialaisista 2013 lähtien Suomen urheilujoukkueen mukana on ollut myös urheilupsykologi. Miten papin näkökulma eroaa kisoissa psykologista?

– Tarjoamme inhimillistä tukea samanlaisissa tilanteissa ja teemme hyvää yhteistyötä. Psykologin näkökulma on kuitenkin enemmän urheilijan suorituksessa ja siinä, että sen voisi tehdä parhaalla mahdollisella tavalla. Oman työni kautta tarjoan suorituksesta vapaan alueen. Kohtaan ihmiset heidän tarinoidensa ja elämäntilanteidensa kautta, Huovinen selventää.

– Ihmisillä on myös vielä varsin iso luottamus pappeuteen ja kirkkoon instituutiona. Kun ihminen näkee kisaleirillä papin, ensimmäinen ajatus on usein se, että tähän voi luottaa.

Yleissivistävä teologia moniammatillisessa yhteistyössä

Huovinen valmistui teologian maisteriksi Helsingin yliopistosta vuonna 1992. Hänen kirkkososiologian gradunsa käsitteli 1900-luvun alkupuolen toimihenkilönaisten kirjoittamien omaelämäkertojen uskonnollisia ulottuvuuksia. Huovisen mukaan teologisen tutkinnon vahvuus sekä yliopisto- että urheilupappeutta ajatellen on ollut sen monipuolinen yleissivistävyys.

– Tutkintomme on todella laaja-alainen. Sen huomaa, kun tekee kisoissa moniammatillista yhteistyötä vaikkapa lääkärien, psykologien ja fysioterapeuttien kanssa. Teologina tuon erilaisiin tilanteisiin esimerkiksi kulttuurien, historian ja uskontojen tuntemusta sekä filosofista ja eettistä näkökulmaa, Huovinen erittelee.

– Analyyttisen ajattelun oppiminen on ollut tärkeää. Työssäni asioita täytyy osata ajatella monesta eri näkökulmasta. Akateeminen pohdiskelu ja ajattelumallit ovat antaneet tähän hyviä valmiuksia.

Iso osa urheilupapin työssä tarvittavista taidoista on kuitenkin papin arjessa opittuja.

– Työni on sielunhoitotyötä. Kun on kohdannut työssä paljon erilaisia ihmisiä ja elämänkohtaloita, se on antanut eniten valmiuksia heittäytyä tilanteisiin. Olen oppinut luomaan tilaa, jossa ihminen tulee kohdatuksi kunnioittavasti, rauhallisesti ja toivoa antavasti.

Kisapapin arki arvokisoissa kuulostaa niin monipuoliselta, ettei mikään yksittäinen koulutus siihen tuskin suoraan valmista. Huovinen pitää tärkeänä, että pappi elää koko ajan siellä missä urheilijatkin. Merkityksellisiä kohtaamistilanteita syntyy joka puolella.

– Olen mukana käytännön valmistelu- ja huoltotöissä, vaikkapa rakentamassa kisakylää paikoilleen ja tarjoamassa lämmintä peitettä hiihdon jälkeen. Välillä toimin kuskina ajaen ihmisiä paikasta toiseen. Elän mukana urheilijoiden kanssa eri tilanteissa. Organisaatiossa pappi on osa joukkueen yleisjohtoa, mikä kertoo työn arvostuksesta.

Huovisen luontevasta roolista joukkueen arjessa kertoo myös se, että hän on saanut lempinimen, paavi. Hiihdon maailmanmestaruuskilpailuissa Oberstdorfissa 2005 seurattiin uutisia silloisen paavi Johannes Paavali II:n lähestyvästä kuolemasta. Joku alkoi tuolloin kutsua Huovista leikkisästi seuraavaksi paaviksi. Siitä lähtien paavi on tarjoillut Suomen joukkueelle juomapulloja ladun varrella.

Suomalaisen urheilijan uskonnollisuus vähäeleistä mutta puhuttelevaa

Pappi ja teologi on ennen kaikkea uskonnon asiantuntija. Millaisia ovat ne tilanteet, joissa uskonnolliset kysymykset nousevat erityisesti esiin urheilujoukkueen arjessa?

– Oikeastaan kahdessa ääritilanteessa. Toisaalta silloin, kun on kohdattu syvä epäonnistuminen ja pettymys. Kun kaikki selitykset suksien luistosta valmentautumiseen on käyty läpi, jäljelle jää piinaava kysymys: miksi minulle kävi näin? Toisaalta sekin herättää eksistentiaalisia kysymyksiä, kun on tullut huippuonnistuminen ja kaikki se, minkä eteen on tehty töitä ja haaveiltu tapahtuu. Mitä seuraavaksi?

Uskonto näyttäytyy kansainvälisessä urheilumaailmassa joka tapauksessa vahvasti. Huovisen mukaan olympialaisissa uskonnot on otettu tosissaan. Esimerkkinä hän mainitsee Lontoon kesäolympialaisten moniuskontoisen keskuksen olympiastadionin alla.

– Kamerat rakastavat uskonnollista symboliikkaa, esimerkiksi tilannetta, jossa Usain Bolt tekee ristinmerkin maaliviivalla. Ystäväni lähetti minulle kuvan PyeongChangissa kisakylässä tilanteesta, jossa ortodoksinen pappi rukoili ja suitsutti naisten jääkiekkojoukkueen puolesta pukuhuoneessa liturgisessa asussaan.

Mutta minkälaista on suomalaisen urheilijan uskonnollisuus?

– Urheilijoiden keskuudessa on tietenkin poikkeuksia ja jokainen on oma yksilönsä. Yleisesti ottaen uskonnollisuus on kuitenkin aika vähäeleistä, mikä puhuttelee minua. Uskolla ei lähdetä rellestämään, mutta monella on silti vahva perussyke, että on olemassa muutakin kuin vain tämä elämä. Jos uskonto ja kirkko eivät kiinnosta, sekin yleensä sanoitetaan rehellisesti äänen. Elämän suuret peruskysymykset ovat kuitenkin meille kaikille samat.

Ihminen ei ole kristinuskossakaan pelkkä sielu

Perinteisen ajattelun mukaan pappi hoitaa sielua, mutta miten hän ottaa urheilijan kehollisuuden työssään huomioon? Eikö kristinuskon näkökulma kehollisuuteen ole perinteisesti ollut aika kielteinen?

– Kieltämättä kristillisessä perinteessä kehollisuus tupataan joskus aika alas, Huovinen myöntää.

– On kuitenkin myös mahdollista ajatella, että kehollisuus ja siihen liittyvät taidot ovat Jumalan lahja. Urheilijat osaavat hyödyntää armolahjaansa todella taitavasti. Jos ajattelee vaikkapa 50 kilometrin hiihtokisoja, niin siinä, miten hiihtäjät liikkuvat yhdessä ja yksilöinä on esteettisesti jotain tavattoman kaunista. En yhtään ihmettele, että antiikin Kreikassa taideteokset ammensivat urheilusta.

Kehollisuudessa tiivistyy Huovisen mukaan monet aikamme arvoista ja paineista.

– On paljon nopeaa kehonmuokkauksen kulttuuria – botoxia ja silikonirintoja – joka heijastelee kriisiä, jonka ihminen kohtaa kehonsa muuttuessa. Vaikka urheilijoille kehonmuokkaus ei yleensä ole ensisijainen tavoite, keho muuttuu urheilu-uran päätyttyä ja sekin voi herättää kriisin.

Huovinen ajattelee, että kehostaan ja terveydestään välittämistä voi ajatella raamatullisesti ”Pyhän Hengen temppelistä” huolehtimisena. Sekin on arvokasta. Hän haluaa kuitenkin muistuttaa ihmisiä levollisuudesta suhteessa omaan kehoon, mikä voi syntyä itsetuntemuksen kautta.

– Maailma ei hajoa siihen, kun keho ei ole täysin omassa hallinnassa. Kun hyväksyn itseni sellaisena kuin olen, voin olla levollisemmin oma itseni. Se mitä ihminen tekee tai jättää tekemättä, ei kuitenkaan vaikuta mitenkään hänen arvoonsa. Ihminen on aina arvokas.

Suuren yleisön ja historian muistiin jäävät yleensä ne tilanteet, joissa urheilijan keho on viety loppuun. Kun vaikkapa hiihtäjä tulee raskaan suorituksen jälkeen hikisenä kameran eteen ja sanoo väsyneenä jotain käsikirjoittamatonta ja pinnallista.

Huovinen muistuttaa, että median välittämä kuva urheilijoista jää kuitenkin väistämättä pintapuoliseksi. Takana on paljon enemmän. Ihminen. Häitä, hautajaisia ja kasteita. Huovisen työhuoneessa Helsingin yliopistolla on seinän kokoinen ilmoitustaulu täynnä kiitoskortteja hänen toimittamistaan urheilijoiden ja opiskelijoiden kirkollisista toimituksista.

– Urheilijalla on perhe, ystävät ja ihmiset taustalla. Siellä on iso joukko ihmisiä, jotka elävät jotain unelmaa todeksi. Iloja ja suruja. On tärkeää muistaa huolehtia ihmissuhteistaan. Urheilijan elämässä on niin paljon enemmän kuin julkisuus antaa ymmärtää, Huovinen muistuttaa.

 

Kirjoittaja: Ville Mäkipelto, Teologia.fi:n opiskelijatoimitus