Yhteisöllinen suru perustuu suhteiden ylläpitämiseen

”Tuunatut” rituaalit osoituksena yhteisöllisestä surusta

Hautajaiset ovat perinteisesti olleet tärkeä yhteisöllinen rituaali osana suruprosessia. Sielunhoidon apulaisprofessori Elaine Ramshawn mukaan hautajaiset koetaan yhä merkityksellisenä rituaalina muistella kuollutta läheistä. Niissä tapauksissa, joissa hautajaisten järjestämisessä on kuunneltu omaisia, puhutaan puhekielellä hautajaisten ”tuunaamisesta” vainajan näköisiksi. Mistä hautajaisten ”tuunaus” oikeastaan kertookaan? Ja miksi rituaalit ja muistelut ovat surun yhteydessä tärkeitä?

Artikkelini etsii vastausta kysymyksiin: millä tavalla yhteisöllistä surua on tutkittu ja mitä tästä uudesta surututkimuksesta seuraa? Ennen kuin menemme syvemmälle surututkimuksen saloihin, tutustumme lyhyesti perinteisiin suruteorioihin.

Perinteiset suruteoriat korostivat surun vaiheita

Surun vaiheteoriat korostivat, että surutyö etenee lineaarisesti ja että tuossa prosessissa kaikki surevat käyvät samat vaiheet läpi. Toiseksi nämä vaiheteoriat keskittyivät surevaan yksilöön, eikä niissä huomioitu yhteisön vaikutusta surevaan eikä keskitytty surevan ja vainajan välisiin suhteisiin. Kuuluisimman vaiheteorian luoja, lääkäri Elisabeth Kübler-Ross, kehitti mallinsa tutkimalla kuolevien potilaiden kokemuksia, ei surua läheisen ihmisen kuoleman takia. Myöhemmät surututkijat ovatkin kritisoineet vaiheteorioita siitä, että niissä surua käsitellään kriisin kautta aivan kuin surusta aina pitäisi päästä mahdollisimman nopeasti eroon suorittamalla vaadittavat surutyön vaiheet kiireellä läpi. Toisaalta uudemmassa surututkimuksessa tulisi kuitenkin myös huomioida näiden varhaisten kehittäjien arvo: ilman heidän panostaan surututkimus ei olisi päässyt eteenpäin.

Rituaalit auttavat pitämään yllä ja muokkaamaan suhteita

Uudemmat, tarinallisuuteen keskittyvät suruteoriat korostavat, että kuoleman jälkeen erilaiset rituaalit auttavat surevaa pitämään yllä suhdetta (Valentine 2008). Ajatus suhteen jatkumisesta kuoleman jälkeen antaa toivoa sekä omaa kuolemaansa pohtivalle potilaalle, että hänet kohta menettävälle tai jo menettäneelle läheiselle. Kuoleman jälkeen muistelu erilaisten rituaalien avulla antaa siis surevalle tavan ylläpitää ihmissuhteita, relaatioita, edesmenneeseen läheiseen. Tutkimuksessa tätä kutsutaan nimellä continuing bonds -näkökulma.

Aivan uusin lisä suhteiden ylläpitämistä korostavaan surunäkemykseen on ajatus, että kyse ei ole ainoastaan suhteiden ylläpitämisestä kuoleman jälkeen vaan myös suhteen muutoksesta rituaalien ja yhteisen muistelun kautta. Suru ymmärretään sosiaaliseksi prosessiksi, josta neuvotellaan myös läheisten välillä. Näiden rituaalien ja muistelujen avulla vainaja tulee osaksi läheistensä arkea myös kuolemansa jälkeen (Mathijssen 2017).

Yltiöindividualismista yhteisölliseen suruun

Uskonnontutkimus on pitkään korostanut länsimaisten ihmisten individualismin korostumista ja yhteiskuntien sekularisaatiota. Uusien surun rituaalien etsimisen tarve näyttää kuitenkin osoittavan, että länsimaiset ihmiset eivät surun kohdatessa ole yltiöindividualistisia vaan kokevat tarvetta jakaa suruaan muiden kanssa. Tästä käytännön tarpeesta on noussut myös tarve kehittää uusia suruteorioita. Professori Douglas Davies Durhamin yliopistosta Englannista on nimennyt uuden teoriansa “dividual” suruteoriaksi erona individualismin ylikorostumiseen.

Yhteisöllisen suruteorian keskiössä ovat kaksi ihmistä, sureva ja kuollut. Tästä tulee myös teorian dividual-nimi, joka viittaa kahteen henkilöön. Surevia voi luonnollisesti olla enemmänkin kuin yksi, mutta keskeistä on surevan/surevien suhde menetettyyn läheiseen. Davisin teorian taustalla on edellä esitelty ihmissuhteiden jatkuminen (continuing bonds -näkökulma) ja menetetyn muistelu (memory studies -tulokulma) uudella tavalla. Muistamisella tarkoitetaan tässä yhteydessä juuri erilaisten rituaalien kautta tapahtuvaa kuolleen muistelua. Nämä muistelun rituaalit vaikuttavat yksilöön kokonaisvaltaisesti, huomioiden yksilön kehollisuuden. Siitä syystä ne ovat Davisin mukaan merkityksellisiä surun kokemuksessa. Kaikki muistelun rituaalit eivät kuitenkaan ylläpidä suhdetta vainajaan, vaan osa yhteisöllisistä rituaaleista auttaa myös irrottautumaan liian kiinni pitävästä suhteesta menetettyyn läheiseen (Mathijssen 2017).

Uuden Meaningful Relations -tutkimusprojektini eräänä tarkoituksena on tutkia yhteisöllistä surua relaatioiden ja elämän merkityksellisyyden etsinnän kautta ja hyödyntää tässä myös Davisin kehittämää yhteisöllistä suruteoriaa. Tutkimusprojekti rakentuu siis jo nimensä mukaisesti kahden eri teoreettisen keskustelun, relationaalisuuden ja elämän merkityksellisyyden varaan. Relationaalisuuden taustalla on ajatus, että me kaikki olemme osa sosiaalisten suhteiden verkostoa ja tekemiimme ratkaisuihin vaikuttaa vastuumme läheisistä ihmisistä (Nedelsky 2011, 19–20). Teologisesta näkökulmasta relationaalisuus huomioi myös yksilön suhteen jumalaan tai korkeampaan voimaan ja toisiin ihmisiin. Elämän merkityksellisyys rakentuu kolmesta elementistä, joita ovat merkityksellisyyden kokemus, merkityksellisyyden menetys ja merkityksellisyyden lähteet (Schnell 2009).

Meaningful relations -projektissa tutkitaan kotisaattohoidossa olevia potilaita ja heidän omaissaattajiaan. Tausta-ajatuksena tutkimushankkeella on, että ihmissuhteiden merkitys korostuu kuoleman lähestyessä ja että ihmissuhteet antavat mielekkyyden tunnetta elämään niin tutkimillemme potilaille kuin omaisille. Siitä miten merkitykselliset suhteet vaikuttavat surun kohtaamiseen, ja mikä merkitys yhteisöllisyydellä on surun läpikäymisessä, ei ole kovinkaan paljon tutkittua tietoa. Näihin kysymyksiin vastausten etsiminen on ajankohtaista ja tärkeää, jotta ymmärrämme paremmin merkityksellisyyden rakenteita post-sekulaarissa Suomessa. (ks. mm. Saarelainen 2017, 17.).

Yhteisöllisen surun holistisuus

Edellä kuvatut käytännön esimerkit ja uudet kehitteillä olevan suruteoriat korostavat, että sureva yksilö tarvitsee yhteisön tukea menetettyään läheisensä. Liian vahvasti yksilön suruprosessiin ja suruprosessin eri vaiheisiin keskittyvä suru-tutkimus ei huomioi yksilön surun holistisuutta, sitä kuinka se vaikuttaa surevan elämän kaikkiin osa-alueisiin ja kuinka yksilöllinen kokemus suru on.

 

Kirjoittaja Auli Vähäkangas on käytännöllisen teologian professori Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa ja johtaa Meaningful Relations – Patient and family carer encountering death at home (MeRela) monitieteistä teologiaa, juridiikkaa, sosiaali- ja hoitotieteitä yhdistävää tutkimushanketta. Vähäkangas on kutsuttu keväällä 2018 vierailevaksi tutkijaksi Durhamin yliopiston Life and Death -instituuttiin, missä hän jatkaa yhteisöllisen surun teorian kehittämistä yhdessä Douglas Davisin kanssa.

Kuva: Linda Tammisto

Kirjallisuus:

Davies, Douglas: Death, Ritual and Belief; the Rhetoric of Funerary Rites. 3^rd edited version. Bloomsbury Academic, 2017.

Kübler-Ross, Elisabeth: On Death and Dying. Tavistock, 1970.

Mathijssen, Brenda: Transforming bonds: ritualizing post-mortem relationships in the Netherlands. Mortality, 2017.

Nedelsky, Jennifer: Law’s Relations: A Relational Theory of Self, Autonomy, and Law. New York: Oxford University Press, 2011.

Ramshaw, Elaine: The personalization of postmodern post-mortem rituals. Pastoral Psychology 59(2), 171-178, 2010.

Saarelainen, Suvi-Maria: Meaningful life with(out) cancer: Coping narratives of emerging Finnish adults. Diss. Helsinki: Unigrafia, 2017.

Schnell, T.: Sources of meaning and meaning in life questionnaire (SoMe): Relations to demographics and well-being. Journal of Positive Psychology 4(6), 483−499, 2009.

Valentine, C.: Bereavement Narratives. Continuing Bonds in the Twenty-First Century. London: Routledge, 2008.