Suo meille iankaikkinen muisto

Vainajat ja yhteisö siirtolaisuuden perintöä kunnioittavissa ortodoksisissa juhlissa

Vainajien muisteleminen on ortodoksisessa perinteessä tärkeää. ”Ole iäti muistettu”, lauletaan kanonissa edesmenneiden puolesta toistuvasti. Ikuisen muiston merkitys heijastaa itäisen kristillisyyden yhteisöllistä luonnetta. Uskovien yhteisön muodostavat kaikkialla ja kaikkina aikoina eläneet uskovat yhdessä. Kuolleiden puolesta rukoillaan ja heiltä myös pyydetään esirukouksia.

Muistopalvelusta eli panihidaa vietetään tavallisesti yksittäisen vainajan muistolle. Edesmenneiden puolesta voidaan kuitenkin rukoilla myös yhteisesti. Eräs haastattelemani ortodoksi kuvasi tunteneensa ”tavattoman suurta iloa”, kun hänen kotikylänsä historiallisessa kalmistossa pidettiin muistopalvelus. ”Tuntuu hyvältä, että traditio jatkuu, että täältä maan päältä vielä ollaan yhteydessä”, hän totesi, varsinkin koska ”nimenomaan näiden sielujen puolesta ei ole rukoiltu moneen sataan vuoteen”. Muistopalveluksessa vahvistetaan siis tuntemattomienkin vainajien asema osana yhteisöä. Samalla palvelukset myös rakentavat yhteisöjä. Ne ovat tulkintoja siitä, keitä ”me” olemme.

Suomalaisessa ortodoksisuudessa vaikuttaa toisen maailmansodan perintö. Sotien seurauksena kaksi kolmasosaa Suomen ortodokseista joutui jättämään kotinsa. Kirkko järjestää vuosittain erilaisia tapahtumia, joissa siirtolaisuus on esillä. Näitä ovat esimerkiksi monet rajaseudun praasniekat (kirkon nimikkopyhän muistojuhlat) ja ristisaatot (kulkueet, joissa vaelletaan paikasta toiseen jumalanpalvelusta viettäen). Vainajien muistopalvelukset ovat juhlissa keskeisessä osassa.

Panihida ilmentää tämän päivän karjalaista ortodoksisuutta

Saarivaaran tsasouna sijaitsee kylässä, joka ennen sotia kuului rajakarjalaiseen Korpiselän pitäjään. Raja-Karjala oli karjalais-ortodoksisen kulttuurin ydinalue sotia edeltäneen ajan Suomessa.

Praasniekkaan liittyy ristisaatto, jonka päätepiste on läheinen erämaakalmisto. Yhden kalmistossa sijaitsevan haudan äärellä vietetään panihida. Haudassa lepää noin kaksikymmentä vuotta sitten menehtynyt nainen, joka eläessään osallistui ristisaattoon säännöllisesti. Panihidassa muistellaan nimeltä osallistujien poisnukkuneita läheisiä. Ensimmäiseksi mainitaan aina edesmennyt ristisaattolainen. Hänelle varattu kunniapaikka korostaa ristisaattoperinteen historiallista ulottuvuutta sekä osallistujien muodostamaa yhteisöä, joka ei rajoitu nykyhetkeen vaan käsittää myös ristisaattoon aiemmin osallistuneet, elävät ja kuolleet.

Panihidan jälkeen on vuorossa yhteinen iltapala haudan läheisyydessä. Ruokailu vertautuu vanhaan karjalais-ortodoksiseen tapaan viedä haudoille ruokaa. Osallistujille kyseessä lienee pikemminkin picnic kuin ruokauhri, jossa elävien syömä ruoka muuntuu edesmenneiden ravinnoksi. Ateria tuo joka tapauksessa tapahtumaan oman karjalaisen vivahteensa. Kuten eräs osallistuja totesi: ”Näin karjalaiset ovat vuosisatoja kokoontuneet praasniekoille ja yhteisiin palveluksiin.”

Saarivaara ja sen lähikylät ovat viime vuosikymmenten aikana lähes autioituneet. Palveluita ei ole. Praasniekka on harvoja vuosittaisia tapahtumia, joka kokoaa kyläläisiä yhteen ja tuo vieraita ulkopuoleltakin. Panihida, kuten koko praasniekka, juhlistaakin ensisijaisesti paikallisyhteisöä. Se liittää yhteen ihmiset, joille tämä nyky-Suomen syrjäinen kolkka, sen historia, uskonto ja omaleimainen kulttuuri ovat tärkeitä.

Saarivaaran praasniekan panihida kesällä 2015. Haudalla on grobu, perinteinen karjalainen hautamuistomerkki. Kuva: Elina Vuola.

Panihida muistuttaa suomalaisesta Karjalasta

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen matkat luovutettuun Karjalaan yleistyivät. Ortodoksinen kirkko ryhtyi organisoimaan ristisaattoja itärajan yli. Yksi vuosittain järjestettävä ristisaatto suuntautuu Korpiselän kirkonkylään, joka sijaitsee vain muutaman kilometrin päässä rajasta. Osallistujien joukossa on sekä ortodokseja että luterilaisia. Suurta osaa heistä motivoi tilaisuus vierailla suvun kotiseudulla.

Ristisaatto kulkee kylän tuhoutuneelle kalmistolle. Kalmistossa vietetään kaksi muistopalvelusta, yksi ortodoksisella ja toinen luterilaisella puolella. Niissä rukoillaan yhteisesti kaikkien alueelle haudattujen vainajien puolesta. Kolmas palvelus vietetään suomalaisille kaatuneille pystytetyn sankarihaudan edessä.

Muistopalvelukset ovat ristisaaton kohokohta. Itse asiassa koko tapahtuman ensisijainen tarkoitus on mahdollistaa osallistujien vierailu sukulaistensa haudoilla. Palvelukset ovat kuitenkin tärkeitä myös heille, joiden sukulaisia ei lepää kalmistossa. Ne ovat tapa kunnioittaa kaikkia ihmisiä, jotka elivät elämänsä Korpiselässä tai muualla luovutetussa Karjalassa ja ehkä kuolivatkin puolustaessaan sitä. Rituaalit siis nostavat esiin alueen suomalaisen historian.

Toisin kuin Saarivaaran praasniekassa, suuri osa Korpiselän ristisaattoon osallistujista ei tunne toisiaan ennalta. Osallistujia yhdistää siirtolaisuus ja kiinnostus luovutettua aluetta kohtaan. Myös muistopalveluksissa rakentuva yhteisö on siten paikallisyhteisöä laajempi. Se kattaa entisten korpiselkäläisten, elävien ja kuolleiden, lisäksi muutkin Suomen karjalaiset – ja viime kädessä kaikki suomalaiset, joiden elämään sodat ovat vaikuttaneet.

Panihida liittää kolttavainajat osaksi ortodoksista yhteisöä

Toisessa maailmansodassa kotiseutunsa menettivät myös Petsamon ortodoksiuskoiset kolttasaamelaiset. Vuosittain järjestettävä, kolttien suojeluspyhän mukaan nimetty Trifonin pyhiinvaellus liikkuu Inarinjärven ympäristössä, alueella, jonne koltat sotien jälkeen asutettiin.

Yksi pyhiinvaelluksen tapahtumista sijoittuu Norjan puolelle Neideniin, vanhaan kolttakylään. Noin sata vuotta sitten kylän kalmisto tyhjennettiin. Vainajien jäänteet kuljetettiin Oslon yliopistoon ”tutkimuksia” varten. Luut palautettiin vasta vuonna 2011 ja haudattiin vanhan kalmiston lähelle joukkohautaan. Haudan äärellä vietettävä panihida on siitä lähtien ollut osa pyhiinvaellusta.

Vainajien kohtalo kuvastaa kolttasaamelaisten kansallisvaltioiden ja niiden instituutioiden taholta kokemaa sortoa. Ortodoksinen kirkko on yksi kolttasaamelaisten kolonisointiin vaikuttaneista instituutioista. Se on kuitenkin muodostunut heille tärkeäksi. Siksi papiston toimittamalla panihidalla, johon pyhiinvaelluskansa – valtaosa heistä etnisiä suomalaisia ortodokseja – osallistuu, on suuri merkitys. Muistopalveluksessa anonyymien vainajien ihmisarvo ja heidän kokemansa vääryys tunnustetaan. Heidät otetaan osaksi ”meistä ortodokseista” koostuvaa uskovien yhteisöä.

Lopuksi

Ortodoksisissa vainajien muistopalveluksissa kurotetaan tämänpuoleisesta tuonpuoleiseen ja nykyhetkestä menneeseen. Samanaikaisesti palvelukset luovat kytköksiä niihin osallistuvien välille. Vaikka panihida on uskonnollinen rituaali, sen tukema yhteisöllisyys voi sisältää myös kansallisia, etnisiä ja paikallisia merkityksiä. Kaikissa esittelemissäni tapahtumissa muistopalvelus on yksi juhlan huipentumista. Asetelma heijastaa rituaalien vahvaa emotionaalista latausta ja symbolista viestiä. Edesmenneitä kunnioittamalla yhteisö juhlistaa aina omia arvojaan: sitä, keitä ”me” olemme ja mikä on ”meille” tärkeää.

 

Kirjoittaja Helena Kupari, FT, työskenteli 2017 loppuun asti Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan tutkimushankkeessa: Embodied Religion − Changing Meanings of Body and Gender in Contemporary Forms of Religious Identity in Finland, jossa tutkittiin muun muassa Suomen ja Viron ortodoksisten vähemmistöjen perinteisillä kotiseuduilla järjestettäviä praasniekkoja ja ristisaattoja.

Kirjallisuus:

Kalkun, Andreas & Kupari, Helena & Vuola, Elina: (hyväksytty julkaistavaksi) Coping with the Loss of Homeland through Orthodox Christian Processions: Contemporary Practices among Setos, Karelians, and Skolt Sámi in Estonia and Finland. Practical Matters: A Journal of Religious Practices and Practical Theology. 2018.

Mantsinen, Teemu T. & Kyyrö, Jere: Ritualisaatio historiallisen Raja-Karjalan ortodoksisissa ristisaatoissa. Uskonnontutkija, 1–48. Vol 6, Nro 1, 2017.

Rantakeisu, Mira: “Cultivating a Sense of Belonging: The Orthodox Church as a Part of the Collective Memory of Skolt Sámi in Finland.” Pro Gradu, Helsingin yliopisto, 2015.