Kuolema kirkastaa elämän tarkoituksen lähteitä

Kuolema on moniselitteinen salaisuus, tapahtuma ja prosessi. Kristillisessä perinteessä kuolema ei ole ensisijaisesti lyhyt tapahtuma elämän päättyessä. Kirkkoisä Augustinuksen mukaan ihminen on kuolemassa heti syntymästään alkaen. Filosofi Martin Heidegger liittyy tähän ajatusperinteeseen Oleminen ja aika -kirjassaan. Hän ymmärtää kuoleman jatkuvana prosessina elämässä. Ihmisellä on kyky jollakin tavalla ennakoida kuolemansa ja vetää johtopäätöksiä tämän tietoisuuden merkityksestä omassa elämässään.

Vakavassa sairaudessa ihminen tulee erityisellä tavalla tietoiseksi elämän rajallisuudesta ja sen päättymisestä. Kuoleminen ei kuitenkaan merkitse vain sairauden aiheuttamia rajoituksia, kärsimystä ja tuskaa, vaan myös uusien ja myönteisten asioiden löytämistä. Psykonalyytikko Pirkko Siltala toteaakin: ”Sairauden ja kuolemisen eri vaiheet antavat mahdollisuuden myös sisäisten voimavarojen löytymiseen, kypsymiseen ja eheytymiseen, psyykkiseen kasvuun.”

Pyrin tässä artikkelissa selventämään parantumattoman sairauden ja kuolematietoisuuden aikaan saamaa eksistentiaalista tai henkistä kehitysprosessia, jossa kokemus elämän tarkoituksellisuudesta vahvistuu ja syvenee.

Oma kuolema ja kohtalo elämän äärikysymyksinä

Otsikon väite perustuu haastattelutkimukseeni (2017), jossa kuutta ALSiin sairastunutta henkilöä haastateltiin kolme kertaa. Useimmat elivät elämänsä viimeistä vuotta. ALS (amyotrofinen lateraaliskleroosi) on parantumaton ja etenevä neurologinen tauti, jossa liikehermot tuhoutuvat ja tahdonalaiset lihakset vähitellen kadottavat toimintakykynsä. Lopulta hengityslihasten lama tekee elämän mahdottomaksi keskimäärin 3–5 vuoden kuluttua ensioireista.

Jokaisen ihmisen eksistentiaalinen prosessi on erilainen, ainutlaatuinen. Sairastuneen eksistentiaalisella prosessilla tarkoitan psyykkisenä ja eksistentiaalisena kriisinä alkavaa ja sairauden jatkuessa useilla henkisillä ulottuvuuksilla ilmenevää merkitysten muutostapahtumaa. Henkisiä ulottuvuuksia kutsun eksistentiaalisiksi ulottuvuuksiksi. Näiden luettelo on pituudeltaan eri henkilöiden kertomuksissa erilainen, mutta eksistentiaaliset ulottuvuudet ovat yleispiirteiltään samanlaisia. Käsitykseni mukaan eksistentiaaliset ulottuvuudet jäsentyvät kahdeksi varsin itsenäiseksi ryhmäksi: toisaalta elämän äärikysymyksiin ja toisaalta elämän tarkoitukseen ja tarkoituksettomuuteen. Elämän äärikysymyksistä keskeisiä ovat kohtalon ahdistus, uhkaava tulevaisuus ja oma henkilökohtainen kuolema. Näistä ihmiset ovat enemmän tai vähemmän tietoisia, erityisesti kriisiaikoina, mutta ALSia sairastavan on vaikea torjua kyseisiä kysymyksiä mielestään. Nämä äärikysymykset ovat myös ulottuvuuksia, jotka voivat muuntua ja kadottaa ahdistavuuttaan ajassa etenevissä prosesseissa. Ne pysyvät kuitenkin enemmän tai vähemmän aktiivisina niin kauan kuin on elämää.

Tarkoituksen uudet lähteet

Elämän tarkoituksen lähteiksi kutsun asioita, joita kertojat pitävät elämänsä tärkeimpinä: läheiset ihmissuhteet, työ, toisten auttaminen, luonto, elämä itsessään, henkilökohtainen kasvu, toivo ja yhteys transsendenttiin. Tarkoituksellisuuden lähteiden vahvistuminen näyttää tapahtuvan kahta tietä. Ensiksikin tarkoituksellisuutta luoneet lähteet ennen sairastumista voivat muotoutua uudelleen. Kaikille tämän tutkimuksen kertojille läheiset ihmissuhteet oli ymmärretty uudella ja syvemmällä tavalla. Puoliso, lapset ja ystävät olivat kenties kaikkein tärkein elämän tarkoituksen lähde. Toisaalta myös yhteys luontoon ja hakeutuminen sen kauneuden äärelle saattoi syvetä toiselle tasolle merkiten tärkeää henkistä kokemusta. Elämän aikana tehty työ voi itsessään olla tarkoituksen kantava lähde, jos sen tuloksiin sisältyy tärkeitä arvoja.

Toinen tie elämän tarkoituksellisuuden vahvistumisessa on uusien tarkoituksen lähteiden löytäminen. Kun työ ja mahdollisuus osallistua harrastuksiin loppuvat sairauden vuoksi, monet ALSiin sairastuneet ryhtyvät toimimaan kohtalotovereiden vertaistukihenkilöinä. Tämä toiminta on antamista ja saamista, ja näin auttamistoiminnan lisäksi voi syntyä uusia ystävyyssuhteita. Jotkut ALS-potilaat löysivät tärkeänä pitämänsä työn sijalle säännöllisen rukouksen läheisten ja muidenkin ihmisten puolesta.

Muuan tutkimukseni kertoja ymmärsi sairautensa ja kärsimyksensä henkisen ja hengellisen kasvun kouluksi. Yksi kertojista tunsi, kuinka hänen edistymisensä lähisuhteita koskevassa kasvuohjelmassaan vahvisti elämän tarkoituksellisuuden kokemusta. Lopulta elämä itsessään, kiitollisuus jokaisesta uudesta päivästä, voi tulla ALSia sairastavan kokemuksessa elämän tarkoituksen lähteeksi. Yhtä lukuun ottamatta kaikille kertojille elämä ja sen jatkuminen olivat hyvin tärkeitä. Keskeistä on jokaisen päivän antama uusi mahdollisuus ja lähitulevaisuuden suunnitelmat. Toisaalta kuolemaankin saattoi liittyä odotettavia myönteisiä asioita. Se avautuu ikuisen elämän ja aikaisemmin kuolleiden läheisten jälleennäkemisen mahdollisuutena.

Garbiel Marcel, ranskalainen filosofi, puhuu kahdenlaisesta toivosta: konkreettisesta ja transsendentista. Molemmat ovat merkityksellisiä vakavasti sairaan tilanteessa. Transsendentti toivo ylittää tavalliseen aikaan sidotut konkreettiset toiveet. Transsendentti toivo merkitsee sitä, että ihminen on aina avoin uusille mahdollisuuksille. Tällaista avointa, toivoon perustuvaa asennoitumista on nähtävissä tutkimukseni kertojien tarinoissa. Se ilmenee syvänä sitoutumisena elämään kaikesta huolimatta. Sen sijaan toiveet ilmenevät keskittymisenä hyviin tässä ja nyt -tilanteisiin, joiden ALSiin sairastunut toivoisi jatkuvan. Nämä toiveet vapauttavat uusia ja luovia ajatuksia, koska näin on mahdollista päästä irti ajoittain raskaasta nykyisyydestä tai tulevaisuuden synkistä näköaloista.

Useimpien tutkimukseeni osallistuneiden kertojien hengellisyys elpyi ja syveni sairauden aikana. Se toi heille turvan tuntua. Yhteyden kokemus Jumalaan vahvisti kokemusta elämän tarkoituksesta. Kuudesta kertojasta neljälle tämä oli ilmeistä.

ALSiin sairastunut voi kokea tarkoituksen ja tarkoituksettomuuden tuntoja vaihtelevasti. Elämän tarkoituksen tunto voi ratkaisevasti oheta, kun liian monta elämän tarkoituksen lähdettä menetetään eikä korvaavia lähteitä löydy. Samoin hengitysvajeen aiheuttamassa tuskatilassa elämän jatkaminen voi tuntua täysin tarkoituksettomalta, ja sairastunut toivoo vain kuolemaa. Kaikki voi taas muuttua hapenottokyvyn palautuessa. Toisaalta sairauden pysäyttämään tyhjään elämään voi löytyä syvää tyydytystä tuovia sisältöjä, laadullisesti jopa uusi elämisen taso.

Äärikysymysten keskeneräisyys ei estä tarkoituksen syvää kokemusta

ALS koskettaa koko ihmistä. Se satuttaa sairastuneen kehoa ja sen toimintaa. Lopulta hän joutuu kokonaan toisten avun varaan. ALSiin liittyy myös psyykkistä kärsimystä, surua ja luopumista. ALS-diagnoosin ilmoituksen jälkeen alkaa psyykkinen traumaattinen kriisi. Siihen kietoutuu yhteen eksistentiaalinen kriisi. Keskeinen kysymys on: ”Miksi minulle näin kävi?”

Alkuvaiheessaan eksistentiaalisella prosessilla onpaljon liittymäkohtia kriisi- ja traumapsykologisten teorioiden kuvauksiin kriisin kulusta. Eksistentiaalinen prosessi koostuu kahdesta sisäkkäisestä varsin itsenäisestä henkisestä prosessista: toisaalta elämän äärikysymysten työstämisen prosessista ja toisaalta elämän tarkoituksen ja tarkoituksettomuuden työstämisen prosessista. Tärkeä tutkimukseni tulos on, ettei minkään elämän äärikysymyksen aktiivinen työstäminen estä elämän tarkoituksellisuuden kokemusta ja sen syvenemistä. Näin ollen kuoleman ja kohtalon työstämisen keskeneräisyys ei estä elämän tarkoituksen kokemuksen vahvistumista. Tutkimukseni tukeekin varsin uutta trauma- ja kriisitutkimuksen tulosta, jonka mukaan vakavasti sairastunut löytää uusia positiivisia asioita, jopa sellaisia, joita hän ei ehkä muuten olisi koskaan tavoittanut.

 

Kirjoittaja Matti-Pekka Virtaniemi, TT, rovasti, on eläkkeellä Kirkon koulutuskeskuksen kouluttajan tehtävästä. Hänen vuonna 2017 ilmestynyt väitöskirjansa käsittelee ALS-tautiin sairastuneen henkilön henkistä prosessia ja hengellisyyden merkitystä elämän tarkoituksen kokemuksessa.

Lähteet ja kirjallisuus:

Brown, Janice & Addington-Hall, Julia: How people with motor neurone disease talk about living with their illness: a narrative study. Journal of Advanced Nursing 62, p. 200–208, 2007.

Calhoun, Lawrence G. et al.: Positive outcomes following bereavement: paths to posttraumatic growth. Psychologica Belgica 50, p. 125–143, 2010.

Frankl, Viktor E.: Logoterapia – avain mielekkääseen elämään. Suom. Raija Viitanen. [Helsinki]: Lyhytterapiainstituutti Oy, 2005.

Locock, Louise & Ziebland, Sue & Dumelow, Carol: Biographical disruption, abruption and repair in the context of motor neurone disease. Sociology of Health and Illness 31, p. 1043–1058, 2009.

Marcel, Gabriel: Homo viator. Introduction to a metaphysic of hope. Transl. by Emma Craufurd. New York: Harper & Brothers, 1962.

Siltala, Pirkko: Elämän päättyessä. Matka kohti kuolemaa. Helsinki: Kirjapaja, 2017.

Tedeschi, Richard G. & Calhoun, Lawrence G.: Posttraumatic growth: Conceptual foundations and empirical evidence. Psychological Inquiry 15, p. 1–18, 2004.

Teinonen, Seppo A.: Joulukuun 32. päivä. Kuoleman ja ikuisuuden kysymyksiä. Helsinki: Kirjaneliö, 1976.

Virtaniemi, Matti-Pekka: Elämän päätösjakson haaste. ALS-tautiin sairastuneen eksistentiaalinen prosessi ja uskonnollinen spiritualiteetti. Diss., Käytännöllisen teologian osasto, Helsingin yliopisto. Helsinki, 2017.