Aseveljinä ja liittolaisina – Suomen juutalaiset ja sota

Hieman syrjässä Helsingin Hietaniemen hautausmaalla sijaitsee myös juutalainen hautausmaa. 1940-luvulla sinne kuljettiin Daavidin tähdellä koristetun, koruttoman puisen portin kautta. Nykyäänkään sisäänkäynti ei prameile. Vasta muurien sisäpuolelle astumalla ymmärtää, mikä on ollut yhteisön kannalta keskeinen kokemus menneisyydessä.

Hauta-aluetta hallitsee tummanharmaasta kivestä veistetty sankarivainajien hautamuistomerkki sotaisan kunnian merkkeineen, miekkoineen ja hakaristeineen. Tässä lepäävät Suomen puolesta kaatuneet juutalaiset sankarivainajat.

Pienen maan pienenä vähemmistönä

Juutalaisuus on Suomessa ollut julkisesti läsnä vasta 1800-luvun puolimaista lähtien. Ruotsin vallan aikana kukaan ei voinut oleskella valtakunnassa tai harjoittaa uskontoaan avoimesti juutalaisena.

Ruotsin lainsäädäntö pysyi voimassa Suomen suuriruhtinaskunnassa, johon Venäjän hallitus salli palveluksesta vapautuneiden juutalaisten sotilaidensa asettua.

Suuriruhtinaskunnan kansalaisiksi juutalaisilla ei kuitenkaan ollut pääsyä. Suomi ja Romania olivat Euroopan kaksi viimeistä valtiota, jotka myönsivät kansalaisoikeudet juutalaisille vähemmistöilleen vuonna 1918.

Venäjän imperiumin piirissä juutalaiset joutuivat elämään etnisesti, kulttuurisesti ja uskonnollisesti hyljeksityn vähemmistön elämää. Heidän oli sallittua asettua asumaan vain valtakunnan läntisimpiin osiin. Antisemitismi leimahti ajoittain verisiksi vainoiksi, pogromeiksi. Niitä kansallisen yhtenäisyyden nimissä lietsoneet äärikansallismieliset mustat sotniat nauttivat Venäjän valtiovallan suojelusta ja ortodoksisen kirkon suoraa tukea.

Myös Suomen suuriruhtinaskunnassa juutalainen läsnäolo pysyi tiukkojen rajojen sisällä. Käytännössä juutalainen elämä keskittyi Suomen suurimpiin kaupunkeihin: juutalaisia seurakuntia syntyi Helsinkiin, Turkuun ja Viipuriin.

Tyypilliseksi ammatiksi vakiintui tekstiilien valmistus ja vähittäiskauppa. Narinkkatorista ja myöhemmin Heikinkadun vaatetusliikkeistä tuli juutalaisen kaupanteon tunnetuimpia näyttämöjä.

Suomalainen antisemitismi

Juutalaiset olivat Suomessa vähemmistö sanan kaikissa merkityksissä. Suomalainen antisemitismi rakentui samoille aiheille kuin venäläinenkin: juutalaiset olivat rahanahneita, he huijasivat kaupoissa ja olivat vieras tekijä kansakunnan keskuudessa.

Antisemitistinen kirjallisuus levisi Suomessa siinä missä muuallakin. Sen klassikoita käännettiin ja painettiin yhä uudelleen. Martti Lutherin Juutalaisista ja heidän valheistaan, Henry Fordin Kansainvälinen juutalainen ja Siionin viisaiden pöytäkirjat levisivät Suomessa täsmälleen samoin mekanismein ja vaikutuksin kuin muuallakin läntisessä maailmassa. Erityisesti suomalaiset fasistiset ryhmittymät huolehtivat sotien loppuun saakka perusteosten pysymisestä saatavilla julkaisemalla niistä uusia laitoksia.

Suomalaisessakin antisemitismissä päädyttiin vaatimaan juutalaisten eristämistä muusta väestöstä ”omaksi kulttuurikansakseen”. Käytännössä se olisi tuskin voinut merkitä muuta kuin karkotusta.

Viranomaiskohtelussa toistuivat helposti eurooppalaisen antisemitismin päähänpinttymät. Sisäisestä turvallisuudesta vastanneen valtiollisen poliisin pidätysputkien sallittuna lukemisena tarjottiin Raamatun ohella antisemitismin keskeisiä teoksia. Valtiollisen poliisin silmissä ”ryssät ja juutalaiset” edustivat ulkopuolisten epäilyttävintä joukkoa.

Suomen juutalaiset joutuivat joka suhteessa kohtaamaan vähemmistöryhmien tyypillisen ongelman – kuinka säilyttää oma kulttuuri ja identiteetti, mutta samalla saavuttaa hyväksytty asema valtaväestön silmissä?

Veriuhri isänmaalle

Suomen juutalainen yhteisö löysi ratkaisun syystalvella 1939 leimahtaneesta sodasta. Talvisodan rintamilla juutalaisia sotilaita kaatui yhteensä 14. Suhteessa yhteisön kokoon se oli vakuuttava näyttö maanpuolustusvalmiudesta.

Veriuhrista tuli välittömästi myös ylpeyden aihe. Se muistutti initiaatioriittiä. Talvisodan rintamilla oli viimeistään tullut vastaansanomattomasti osoitettua, että juutalaiset olivat yhtä lailla uhrivalmiita, kelpo suomalaisia. Kokemus yhdisti muitakin vähemmistöjä. Suomen romanien ja tataarien parissa koettiin samalla tavalla, että oikeus tasaveroiseen kansalaisuuteen oli lunastettu sodan koettelemuksen kautta.

Talvisota johti kuitenkin uuteen sotaan, nyt juutalaisten joukkotuhosta jo julkisestikin puhuvan Adolf Hitlerin johtaman Saksan rinnalla. Syksyllä 1940 alkoi Saksan asevoimien kauttakulku Suomen alueen kautta Pohjois-Norjaan.

Enteet ja tunnusmerkit alkoivat kasautua. Jo ennen toisen maailmansodan syttymistä Saksan kansallissosialistinen hallinto oli kartoittanut juutalaisten lukumääriä muuallakin kuin Saksassa. Myös Suomen osalta arviointi suoritettiin. Loppuarviota, 2 300 henkeä, on pidettävä huomattavan tarkkana.

Samaan lukuun viitattiin tammikuussa 1942 Berliinissä järjestetyssä niin sanotussa Wannseen kokouksessa. Sen asialistalla olivat kaikkien Saksan valtapiirissä olevien juutalaisten joukkosurman käytännön järjestelyt. Myöhemmin hanke tuli tunnetuksi nimellä holokausti. Sanaa oli aiemmin käytetty pogromien yhteydessä. Tästä pogromista oli määrä tulla lopullinen.

Ruton ja koleran välissä

Kesällä 1941 syntynyt aseveljeys Saksan kanssa merkitsi epävarmuuden aikakauden alkua. Suomen juutalainen yhteisö oli hyvin perillä tapahtumista muualla Euroopassa. Yhteisö oli kosmopoliittinen, sukulaisia löytyi helposti useista Euroopan maista. Hitlerin hallinnon vuonna 1933 alkanut aggressio Saksan juutalaisia kohtaan ei ollut jäänyt huomaamatta. Lisää tietoa Saksan toimista saatiin sanomalehdistä ja kirjeistä sukulaisilta.

Suomeen saapui 1930-luvun loppuvuosina pakolaisia Saksasta, Itävallasta ja Tšekkoslovakiasta. Suomessa oleskelleiden juutalaisten pakolaisten huollossa kunnostautuivat etupäässä Suomen juutalainen yhteisö ja sosiaalidemokraattinen puolue, ei luterilainen kirkko. Kirkko kävi sotaa Suur-Suomen puolesta, Jeesuksen nimessä ja Hitlerin avulla idän barbaareja vastaan.

Saksan ja Neuvostoliiton miehityksen alle joutunut Puola oli koetinkivi. Suomeenkin tulleet kirjeet kertoivat yhä pahenevasta tilanteesta: syrjintää, pakkotyötä, puhetta jonkinlaisista leireistä. Lopulta kirjeiden tulo lakkasi kokonaan.

Sodan alettuakin Suomessa oli mahdollista saada käsiinsä asioista vapaammin kirjoittavia ruotsalaisia lehtiä. Ja yhteisö oli tiivis, huhut kiersivät. Heinrich Himmler kävi Suomessa vuoden 1942 mittaan kaksi kertaa. Mitä se tarkoitti? Mitä Hitler oikein aikoi? Kuinka kauan Suomi olisi enää turvallinen paikka jäädä? Jos Suomeen ei voisi jäädä, mitä sitten?

Suomen juutalaiset pelasti pahemmalta kohtalolta Saksan sotaonnen kääntyminen. Alkuvuodesta 1943 lähtien Suomi etsi ulospääsyä sodasta. Pelko juutalaisen yhteisön keskuudessa ei hellittänyt, mutta mikään Suomen hallitus olisi tuskin enää ollut taivuteltavissa juutalaisten karkotukseen tuhoamisleireille. Sodan loppuun saakka oli varauduttava myös Saksan mahdolliseen yritykseen miehittää Suomi ja sen ehkä vaarallisiin seurauksiin.

Vaikea menneisyys

Sodan jälkeinen Suomi oli täynnä avoimia kysymyksiä. Vastauksien etsimisen sijaan niitä keskityttiin kiertämään käytännössä koko kansakunnan voimin.

Myös luterilaisen kirkon kannalta sota-aika on edelleen itseymmärryksen kannalta hankala paikka. Ihmisarvon ja suvaitsevaisuuden puolustajana kirkko ei Hitlerin valtakaudella varsinaisesti kunnostautunut.

Liian moni pappi ja teologi oli heittäytynyt mukaan Hitlerin julistamiseen Jeesuksen seuraajaksi. Johanneksen ilmestyksestä oli haettu kerkeästi tulkintakehystä nykymaailman tapahtumille. Liian moni oli nähnyt Kaitselmuksen käden hyökkäyssodan ja miehityksen kaikkein kyseenalaisimmissakin piirteissä. Liian moni oli pysytellyt viimeiseen saakka Saksan linjalla.

Liian moni ei koskaan sodan jälkeen joutunut vastaamaan teoistaan tai puheistaan millään tavalla. Liian moni säilytti asemansa, ei harkinnut mitään uudelleen, ei pyytänyt mitään anteeksi, ei edes joutunut vastaamaan kiusallisiin kysymyksiin. Suomi jatkoi sodan jälkeiseen aikaan hyssytellen, kirkko kulkueen kärjessä.

Oman päätösvallan rajat

Suomen juutalaisen yhteisönkin edessä oli sodan jälkeen kiusallisia kysymyksiä. Kuinka te saatoitte taistella Hitlerin rinnalla, suomalaisilta saatettiin kysyä kansainvälisissä kohtaamisissa muiden maiden juutalaisten kanssa.

Samalla kun krematoriot savuttivat ja myrkkykaasulla tukehdutettujen ruumiiden päälle ripoteltiin kalkkia, kuinka te saatoitte auttaa pitkittämään sotaa ja tehdä työtä sen eteen, että vieläkin useampi juutalainen ehtisi kuolla leireillä? Vastaaminen ei ole ollut helppoa, ei silloin eikä nyt.

Yleisin selityslinja kansainvälisiä syytöksiä vastaan on ollut, etteivät Suomen juutalaiset taistelleet Hitlerin puolesta, vaan Stalinia vastaan. Se pitää toki osittain paikkansakin.

Samalla selitys kuvastaa pienten valtioiden ja niiden vielä pienempien vähemmistöjen vaikeuksia pitää oma linjansa maailmanpolitiikan myllerryksissä. Se ei ollut lopulta kokonaan mahdollista Suomelle, eikä se ollut mahdollista Suomen juutalaisille.

Yhden raa’an diktatuurin kanssa ei voinut tehdä yhteistyötä toista samanlaista vastaan ilman että omaankin kilpeen ilmestyi kupruja. Suomen valtiovalta sulki silmänsä holokaustilta ja antoi alaisuudessaan olleiden viranomaisten tukea sen toteuttamista kommunismin vastustamisen nimissä. Valtiovalta ja yksittäiset suomalaiset ihmiset joutuivat sotien aikana valintatilanteisiin, joissa usein oli tarjolla vain huonoja vaihtoehtoja.

Suomen juutalainen vähemmistö päätyi taistelemaan Hitlerin aseveljenä. Helsingin juutalainen hautausmaa kuljettaa erään vähemmistön viestiä, tarinaa sen omasta itseymmärryksestä tilanteissa, joissa kovin vähän oli lopulta omassa päätösvallassa.

 

Kirjoittaja Oula Silvennoinen, FT, on Helsingin yliopiston Euroopan historian dosentti, jonka tutkimuskohteisiin kuuluu holokaustin, radikaalin nationalismin ja fasismin tutkimus.

Kirjallisuus:

Holmila, Antero & Silvennoinen, Oula: The Holocaust Historiography in Finland, Scandinavian Journal of History, vol- 36, 5/2011.

Kinnunen, Tiina & Kivimäki, Ville (toim.): Finland in World War II: History, Memory, Interpretations. Leiden: Brill, 2012.

Minneskrift tillägnad de judiska soldater i finska armén vilka stupat for fosterlandet i finsk-ryska kriget 1939-40. Helsingfors: Makkabi rf, 1941.

Muir, Simo: Ei enää kirjeitä Puolasta: Erään juutalaissuvun kohtalonvuodet. Helsinki: Tammi, 2016.

Silvennoinen, Oula: Kumpujen yöhön, eli kuinka historiallinen muisti vääristyi, teoksessa Näre, Sari & Kirves, Jenni (toim.): Luvattu maa: Suur-Suomen unelma ja unohdus. Helsinki: Johnny Kniga, 2014.