Tataarit islaminuskoisina suomalaisina
Tataarit islaminuskoisina suomalaisina
Mitä uskonnolliseen vähemmistöön kuuluvan tulee tehdä, että hänet hyväksytään ”suomalaiseksi”? Maassamme on asunut islaminuskoisia tataareja jo yli sadan vuoden ajan. Yhteisön vaiheet osoittavat, etteivät islamiin kohdistuvat pelot ja ”itämaisiin tapoihin” liittyvät epäilykset ole vain viime vuosikymmenien asia. Tataarit ovat kautta aikojen osoittaneet suomalaisuuttaan sanoin ja teoin.
Suomessa asuvia turkinsukuisia tataareita pidetään usein täydellisenä esimerkkinä siitä, miten kulttuurinen ja uskonnollinen vähemmistö voi ongelmitta integroitua vallitsevaan yhteiskuntaan. Tataarit ovat yli satavuotisen historian kuluessa raivanneet itselleen selkeän paikan suomalaisessa yhteiskunnassa. He ovat onnistuneet yhtäältä säilyttämään omaa tataarikulttuuriaan ja islaminuskoaan, mutta toisaalta sujuvasti integroituneet suomalaiseen yhteiskuntaan.
Tataarien sitoutuminen islamiin herättää kuitenkin kysymään, miten heidät on suomalaisen yhteiskunnan taholta identifioitu suomalaisiksi. Islamin nähdään usein olevan ristiriidassa länsimaisen elämäntavan kanssa. Se myös herättää monenlaisia pelkoja.
Tataarien elämää muslimina suomalaisessa yhteiskunnassa leimaa asenne ”maassa maan tavalla”. Tämä asenne islamia kohtaan ei kuitenkaan ole aina saanut ymmärrystä muiden suomalaisten taholta.
Tataareista tulee Suomen kansalaisia
Itsenäistyvässä Suomessa tataarit olivat ensimmäinen näkyvä muslimiryhmä, joka herätti julkista keskustelua. Tataarien asettuminen Suomeen 1800- ja 1900-luvun vaihteessa ja myöhemmin näyttää sujuneen hyvin: suomalaisten asenne tataareja kohtaan oli tuolloin yleisesti ottaen myönteisellä tavalla uteliasta. Toisaalta esiintyi myös satunnaisia valituksia ja julkista pilkkaa, jotka kohdistuivat ”vaeltaviin idän kauppamiehiin”. Esimerkiksi paikalliset kauppiaat saattoivat nähdä tataarit taloudellisena uhkana, joka vaaransi heidän liiketoimensa.
Yleensä tataareihin suhtauduttiin hyvin samalla tavoin kuin juutalaisiin eli heitä siedettiin, jos heistä katsottiin olevan jotain hyötyä. Toisaalta yleinen mielipide saattoi hyvin nopeasti kääntyä myös heitä vastaan. Joidenkuiden suomalaisten tataareja kohtaan hautomat epäluulot nousivat pinnalle, kun nämä alkoivat hakea Suomen kansalaisuutta ja järjestäytyä uskonnollisesti maamme itsenäistyttyä vuonna 1917.
Itsenäistymisen jälkeen laadittiin uusi uskonnonvapauslaki, joka antoi myös ei-kristityille mahdollisuuden perustaa omia yhdyskuntia. Tataarit käyttivät hyväkseen uutta lakia. Niin Suomen muhamettilainen seurakunta liitettiin uskonnollisten yhdyskuntien rekisteriin vuonna 1925. Yhdyskunnan nimi vaihdettiin vuonna 1963 Suomen Islam-seurakunnaksi.
Islam herättää epäilyksiä
Uskonnollinen vapautuminen itsenäisen Suomen ensimmäisinä vuosikymmeninä ei kuitenkaan sujunut kitkatta. Pelättiin, että muslimit käyttäisivät vapauttaan väärin esimerkiksi harjoittamalla islamilaista lähetystyötä, jonka seurauksena islam saisi vahvan jalansijan Suomessa. Tataarit suunnittelivat perustavansa moskeijan Helsinkiin. Tätä pidettiin selvänä merkkinä mainituista lähetystyöaikeista.
Islaminuskon johdosta tataareja kohtaan esitettiin toinenkin syytös, joka koski heidän ”itämaisia tapojaan”, kuten moniavioisuutta. Vuonna 1932 Islam-seurakunta haki lupaa toimittaa avioon vihkimisen. Monet luterilaisen kirkon edustajat vastustivat luvan myöntämistä, koska se heidän mielestään olisi saattanut johtaa moniavioisuuden sallimiseen Suomessa. Samaan aikaan oli kuitenkin yleisesti tiedossa, että seurakunnalla ei ollut kyseisenlaisia tavoitteita eikä kukaan sen jäsenistä ollut moniavioinen. Lopulta seurakunta sai luvan omien jäsentensä vihkimiseen vuonna 1932.
Tataarit pyrkivät torjumaan heitä koskevat väitteet ja totesivat pelkojen olevan perusteettomia. Halu rauhoittaa valtaväestöä näkyy jossain määrin myös seurakunnan perustamiskirjassa. Sen kymmenestä periaatteesta viisi ensimmäistä liittyivät yleisesti islaminuskoon, kun taas viisi jälkimmäistä kuvastivat tataarien suhtautumista suomalaiseen yhteiskuntaan. Tataarit identifioivat itsensä muslimeiksi tavalla, jonka ei haluttu häiritsevän muuta yhteiskuntaa. Hyvän toivominen kaikille sekä uskontojen ja ihmisten kunnioittaminen rakentavat kuvan tataareista lainkuuliaisina kansalaisina, jotka haluavat antaa itsensä yhteiskunnan palvelukseen.
Tataarit osallistuvat maanpuolustukseen
Tataarit asettivat itsensä suomalaisen yhteiskunnan palvelukseen hyvin konkreettisella tavalla osallistumalla talvi- ja jatkosotaan. Tataarimiehiä lähti maanpuolustukseen ja naisia osallistui lottatoimintaan.
Suomen Islam-seurakunnan rukoushuoneen eteisen seinällä on isänmaan puolesta viime sodissa kaatuneiden suomalaistataarien muistolaatta, Mannerheimin päiväkäsky sekä siihen liittyvä isänmaan äideille myönnetty vapaudenristi. Tataareilla on ollut jo vuodesta 1870 oma hautausmaa Helsingissä. Tällä hautausmaalla ovat myös talvisodassa kuolleiden sotilaiden haudat ja seurakunnan heidän kunniakseen pystyttämä Pro Finlandia -muistopatsas vuodelta 1956.
Puhuttaessa tataarien suomalaisuudesta korostetaankin usein heidän osallistumistaan Suomen sotiin. Tätä pidetään osoituksena siitä, että he ovat – huolimatta kulttuurisista ja uskonnollisista eroista – ”todella suomalaisia”.
Tataareita vastuutetaan muun maailman tapahtumista
Tataarit ovat saaneet osansa maailmaa puhuttaneista poliittisista käänteistä muslimienemmistöisissä maissa. Tällainen oli esimerkiksi Iranin vuoden 1979 vallankumous, jolla ei luulisi olevan kovinkaan paljon tekemistä Suomessa asuvien tataarien kanssa. Vaikka suuri yleisö ei välttämättä suoralta kädeltä yhdistänyt tataareja islamiin, oli niitäkin, jotka tajuttuaan tataarien olevan muslimeita pitivät heitä siinä määrin vastuullisina Iranin tilanteesta, että lähettivät seurakuntaan jopa tappouhkauksia.
Toinen mediaa kiinnostanut tapahtuma sattui vuonna 1995, kun suomalaista Saudi-Arabiassa työskentelevää sairaanhoitajaa syytettiin alkoholin hallussapidosta ja autoilusta tuntemattoman miehen kanssa. Rangaistuksena oli julkinen ruoskinta. Tapaus aiheutti valtaisan mediamylläkän, jossa huomio kiinnitettiin islamin aiheuttamaan pelkoon ja uhkaan.
Islamiin erikoistuneiden tutkijoiden lisäksi lausuntoa pyydettiin myös Suomen Islam-seurakunnan imaamilta Ahmet Naim Ataveserilta. Kommentit koskivat raaoilta vaikuttavia rangaistuksia, kuten raajojen irti hakkaamisia ja muita ruumiillisia kurituksia, joita suoritetaan islamin nimissä. Atavesar puhui yhteisönsä puolesta ja valitti, kuinka tataarit jatkuvasti samaistetaan esimerkiksi edellisen kaltaisiin hirmutekoihin. Hänen mukaansa ’oikea’ islam ei missään tapauksessa oikeuttanut raakoja ruumiillisia rangaistusmuotoja.
Samoin seurakuntalaiset korostavat, että syyskuussa 2001 tapahtuneista New Yorkin terrori-iskuista epäillyt islamilaiset ääriliikkeet ovat tataareille yhtä etäisiä kuin muillekin suomalaisille.
Lopuksi
Historiallisesti tarkasteltuna tataarien hyväksyminen suomalaisiksi näyttää kulminoituvan siihen, että he ovat olleet lainkuuliaisia kansalaisia. He eivät ole pitäneet ääntä itsestään vaan ovat olleet ahkeria ja työteliäitä ihmisiä, jotka ovat tulleet toimeen omillaan. Erityinen osoitus heidän suomalaisuudestaan on aiempien sukupolvien valmius antaa henkensä isänmaan puolesta ja antautua isänmaan palvelukseen muiden suomalaisten miesten ja naisten rinnalla.
Tulevien sukupolvien näkökulmasta tataarien suomalaisuus ei niinkään näytä olevan vaakalaudalla vaan pikemminkin heidän kulttuuristen ja uskonnollisten perinteidensä säilyttäminen. Tataariyhteisö pienenee jatkuvasti, kun sen jäsenet vanhenevat ja sulautuvat suomalaisiin seka-avioliittojen myötä. Suomen kielen vaikutus on vahva. Erityisesti lapset ja nuoriso ovat kotonaan suomalaisessa yhteiskunnassa.
Monikulttuurisessa Helsingissä tataarit ovat ’stadilaisia’ jo monessa polvessa toisin kuin sinne muualta Suomesta tai ulkomailta muuttanut väki. Tataariyhteisön jäsenet ovat tiedostaneet olevansa saman ”ongelman” edessä kuin muutkin vähemmistöt: oman kulttuurin ylläpito vaatii ponnistuksia.
Kirjoittaja Tuula Sakaranaho, FT, on uskontotieteen professori Helsingin yliopistossa. Hänen tutkimuksensa käsittelevät islamia Euroopassa ja erityisesti Suomessa.
Kirjallisuus:
Bedretdin, Kadriye (toim.): Tugan tel, Kirjoituksia Suomen tataareista. Helsinki: Suomen itämainen seura, 2011.
Halén, Harry: Suomen tataarit. Markku Löytönen & Laura Kolbe (toim.), Suomi. Maa, kansa, kulttuuri, 315–332. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1999.
Leitzinger, Antero: Suomen tataarit: vuosina 1868 – 1944 muodostuneen muslimiyhteisön menestystarina. Helsinki: East-West Books Helsinki, 2006.
Sakaranaho, Tuula: Kansamme tuntematon väestönosa. Suomalaisten tataarimuslimien julkisuuskuva. Tuula Sakaranaho & Heikki Pesonen (toim.), Uskonto, julkisuus ja muuttuva yhteiskunta. Helsinki: Yliopistopaino, 2002.
Suomen Islam-seurakunta: Historia