Missä ekumeenisella kentällä ja uskontodialogissa mennään?

Missä ekumeenisella kentällä ja uskontodialogissa mennään?

Miten ekumeeninen liike on siirtynyt ”takatalvesta” kuumien kirkko-opillisten ja antropologisten kysymysten keskelle? Mitkä ovat konvergenssin ja konsensuksen hakemisen haasteet ja milloin dialogissa on kyse ”kunnioittavan erimielisyyden” edistämisestä? Entä miten määrittyy kristinuskon sisäisen ja uskontojen välisen dialogin suhde?

Uudistusliike ”takatalvesta” kuumien kysymysten keskelle

Ekumeeninen liike kuuluu uusimman ajan keskeisiin kirkollisiin uudistusliikkeisiin. Kristittyjen yhteys on edistynyt erityisen näkyvästi Vatikaanin II konsiilin (1962–65) ekumeenisille dialogeille antaman myötätuulen myötä. Näin siitä huolimatta, että 1990-luvulta alkaen on puhuttu ”ekumeenisesta takatalvesta”, johon on etsitty syitä niin instituutioiden kriisistä kuin ekumeenisen liikkeen menestyksestä. Myös maailmanpoliittinen tilanne ja huomion siirtyminen sosiaalieettisiin teemoihin ovat vaikuttaneet asiaan. Vuoden 2001 jälkeen uskontodialogi on saanut yhä enemmän huomiota.

Polarisoituminen ja eriytyminen intressiryhmiin vaikuttavat kirkoissakin. Vanha iskulause ”oppi erottaa, käytäntö yhdistää” on jopa käännetty muotoon ”oppi yhdistää, etiikka erottaa”. Erimielisyyttä on kuitenkin myös opista sekä sen ja etiikan välisestä suhteesta. Toisaalta pirstaleinen kulttuurinen konteksti vahvistaa tajua yhteisymmärryksen rakentamisen tärkeydestä. Pakolaisvirrat, terrori-iskut ja vihapuhe painottavat tarvetta nähdä uskontojen rauhanpotentiaali merkitysyhteisöinä. Tämä alleviivaa myös ekumenian ja uskontodialogin merkitystä.

Kirkko-oppi ja antropologia keskustelun polttopisteessä

Teologisten dialogien painopiste on viime aikoina ollut kirkko-opissa ja antropologiassa. Kirkko-opissa teologiset linjat vedetään yhteen: siinä kiteytyy ero sakramentaalista ajattelua ja tietoista yksilön uskon ratkaisua korostavien perinteiden välillä. Eroja on myös yhteisön ja yksilön välisen dialektiikan ymmärtämisessä. Antropologia puolestaan kytkeytyy eroihin käsityksissä opin ja etiikan sekä kristinuskon ja kulttuurin välisestä suhteesta. On etsitty uskonnon paikkaa julkisessa tilassa ja hahmotettu postsekulaaria yhteiskuntaa, jossa eri äänille annettaisiin legitiimi tila merkityksen ja suunnan antajana arvojen dialogissa. 

Reaktiot vuonna 1982 julkaistuun monenkeskisen ekumenian merkittävimpään konvergenssi- eli lähentymisasiakirjaan Baptism, Eucharist, Ministry (BEM eli Liman dokumentti) osoittivat, että yksittäiskysymyksistä saavutetun yhteisymmärryksen täysi hyödyntäminen edellyttää ”käyttöjärjestelmien” välisen kommunikaation kehittämistä. Näitä kysymyksiä työsti osaltaan eteenpäin − BEM:n tuloksia hyödyntäen − Porvoon yhteinen julkilausuma (1992) ja siihen liittyvä Porvoon julistus, joka loi pohjan Porvoon kirkkoyhteisölle (1996). 1990-luvulla käynnistyi myös Faith and Order -komission projekti, jonka huipentumana julkistettiin lähentymisasiakirja The Church: Towards a Common Vision (2013). Siitä annetaan parhaillaan lausuntoja. Prosessin toivotaan BEM:n tavoin vievän ekumeniaa laajalti eteenpäin.

Konvergenssi, konsensus ja ”kunnioittava erimielisyys”

Ekumeenisen teologian metodit näyttävät pääosin pitävän pintansa. Myös konsensuksen hakemisella on edelleen keskeinen sijansa. Luterilaisen maailmanliiton piirissä puhuttiin aiemmin enemmän ”sovitetusta erilaisuudesta”, mutta luterilais-katolisen Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista (1999) myötä on käytetty enemmän termiä ”differentioitu konsensus”. Tässä on tavoitteena sanoa teemaan liittyvät keskeiset uskon perustotuudet yhdessä, niin että mahdollisia oppituomioita voidaan sen jälkeen katsoa uudessa valossa saavutetun konsensuksen pohjalta. Kyseisen metodin avulla pyritään siihen, että saavutettu yksimielisyys olisi niin vankka, että jäljelle jääneet eroavaisuudet eivät enää erottaisi kirkkoja.

Paavillisen kristittyjen ykseyden edistämisen neuvoston johtaja, kardinaali Kurt Koch on esittänyt, että luterilais-katolisen nykyekumenian eteenpäin vievänä teologisena kärkihankkeena voisi olla laatia pitkällä tähtäimellä yhteinen julistus kirkosta, eukaristiasta ja virasta. Sen myötä kirkkojen välinen yhteys olisi jälleen askeleen verran lähempänä. Suomessakin on luterilais-katolisessa teologisessa dialogissa otettu kyseinen teema käsittelyyn. Myös protestanttisten kirkkojen yhteisö (Leuenberg) pyrkii syventämään käsitystään kirkollisesta yhteydestä. Kansainvälisessä anglikaanis-katolisessa dialogissa puolestaan laaditaan yhteistä asiakirjaa eettisten kysymysten käsittelystä kirkossa. Tähän kytkeytyy kysymys kirkkojen auktoriteetista moniarvoisessa yhteiskunnassa. Teemoja käsittelevät mm. Faith and Order -julkaisut Sources of Authority I-II sekä Moral Discernment in the Churches (2013).

Protestanttisten ja ortodoksisten kirkkojen kesken konvergenssin ja konsensuksen hakeminen näyttää tulleen haasteellisemmaksi. Yksi tapa pitää saavutettuja tuloksia esillä ovat ”sadonkorjuuprojektit”. Keskeiseksi tavoitteeksi niin kirkkoyhteisöjen sisäisissä kuin monissa kirkkojenvälisissäkin keskusteluissa näyttää tulleen konvergenssia ja konsensusta vaatimattomampi ”kunnioittava erimielisyys”. Totuuskysymykseen pureutuminen voi tällä hetkellä vaikuttaa hankalalta, vaikka sen tärkeys myönnettäisiin. Yksi esimerkki pyrkimyksestä syventää ymmärrystä yhteisestä pohjasta ja kunnioittavasta toisen kohtaamisesta on Luterilaisen maailmanliiton asiakirja The Self-Understanding of the Lutheran Communion (2015).

Ekumeenisissa keskusteluissa on lisäksi haettu uutta painottamalla ekumeenista oppimista toisilta eli reseptiivistä, ”vastaanottavaa” ekumeniaa. Oma lukunsa on jälkitunnustuksellisten ja uusien kirkollisten yhteisöjen kohtaaminen, johon tultaneen keskittymään aiempaa enemmän tulevaisuudessa. Kristittyjen ahdinkoa ajatellen Lähi-idässä etenkin roomalaiskatoliset ovat puhuneet ”marttyyrien ekumeniasta”, jossa eri kirkkokuntia ei erotella. Ekumenian tarve ei siis katoa, vaikka tilanne elää.

Kristinuskon sisäinen ja uskontojen välinen dialogi

Haasteita on myös kristittyjen välisen ja uskontojen välisen dialogin suhteen ymmärtämisessä. Poliittisen islamismin nousun myötä niin hallitukset kuin monet kirkot resursoivat voimakkaasti uskontojen välistä kohtaamista. Monet kristittyjen välisessä dialogissa mukana olevat ovatkin kokeneet jäävänsä marginaaliin. Ovatpa hallitukset paikoin jopa painostaneet muuttamaan kirkkojen välisiä neuvostoja uskontojen välisiksi neuvostoiksi. Terminologisesti hämmentää puhe uskontodialogista ”uutena” tai ”laajempana ekumeniana”.

Syksyllä 2015 julkistettiin Kirkkojen maailmanneuvoston (KMN) kirjanen Called to Dialogue. Interreligious and Intra-Christian Dialogue in Ecumenical Conversation.  Se pyrkii selkeyttämään terminologiaa sekä teologisia ja käytännöllisiä tavoitteita eri dialogeille. Yhteistä pohjaa etsitään Joh. 4:4–42 valossa trinitaarisesta teologiasta: dialogi niin kristittyjen kesken kuin uskontojen välillä perustuu eri tavoitteista huolimatta ”Kolmiyhteisen Jumalan elämään ja missioon”.

Näkyviä uusia avauksia uskontojen väliseen kohtaamiseen on tullut myös viime aikoina. Tammikuinen muslimien rauhanfoorumi julkaisi Marrakeshin julistuksen: Marrakesh Declaration on the Rights of Religious Minorities in Predominantly Muslim Majority Communities (2016). Julistus haastaa islamin oppineita työskentelemään uskontojen välisten suhteiden turvaamiseksi muslimimaissa. Otteeltaan teologisempi on ortodoksijuutalaisten rabbien laatima Orthodox Rabbinic Statement on Christianity (2015). Julkilausuma on rakentava vastaus 50 vuotta sitten julkistettuun katoliseen konsiilidokumenttiin Nostra aetate (1965), joka on mullistanut erityisesti kristittyjen ja juutalaisten välisiä suhteita.

Postliberaalin teologian perintö on sekin vaikuttanut uskontodialogiin. Yksi esimerkki on 1990-luvulla syntynyt Scriptural Reasoning eli Kuunteleva keskustelu Kirjoituksista -menetelmä. Siinä kolmen abrahamilaisen tradition pyhät kirjoitukset ja niiden tulkinta oman uskonperinnön pohjalta on lähtökohta kuuntelulle ja keskustelulle. Dialogissa voi oppia lisää toisesta ja itsestä. Totuuskysymystä ei sivuuteta, mutta kiistat jätetään hetkeksi syrjään keskinäisen ymmärryksen ja ”kunnioittavan erimielisyyden” edistämiseksi. Menetelmä myös muuttaa eri traditioiden edustajia dialogin myötä. Uskontojen erilaisuutta ei kielletä − juuri se tekee dialogista kiinnostavaa. Oma kysymyksensä on menetelmän käyttö ei-abrahamilaisten uskontojen kanssa.

 

Kirjoittaja Tomi Karttunen, dos., on teologian ja ekumenian johtava asiantuntija Kirkkohallituksen ulkoasiain osastolla.