Näkyvän ja näkymättömän rajapinnalla – kirja-arvostelu teoksesta: Ikonin filosofia (12.3.2015)

Seppälä, Serafim: Ikonin filosofia. Kirjapaja, 2014. Sivumäärä: 127

Itä-Suomen yliopiston systemaattisen teologian ja patristiikan professori Serafim Seppälä on kirjoittanut persoonallisen ja pohdiskelevan teoksen ikonin filosofiasta. Hieman yli satasivuinen kirja esittelee lukijalle näkökulmia ikoniseen kieleen, ikonin syntaksiin, ikoniseen tilaan, liikkeeseen ja aikaan sekä kasvoihin ja valoon ikoneissa. Kirjan päättää tekijän omia ikonikokemuksia kuvaileva ja pohdiskeleva luku.

Heti teoksen alussa Seppälä ottaa etäisyyttä aikaisempaan ikonikirjallisuuteen, joka hänen mukaansa on laadittu pääasiassa taidehistoriallisesta näkökulmasta tai ”ikonisen symboliikan teologiseen kuvaukseen keskittyen”. Seppälän lyhyt luonnehdinta taidehistoriallisesta tutkimuksesta ei tunnu tekevän oikeutta koko kyseisen tieteenalan saavutuksille ikonien tutkimuksen alalla. Tarkastelukohteena ovat nyt ”ikonien semantiikan filosofinen puoli”, ikonisen merkitsemisen tavat ja ominaispiirteet, kysymys ikonisen olemassaolon perusluonteesta ja jopa normatiivinen pohdinta siitä, ”millaisia ikonien tulisi olla”.

Kirjan johdannossa Seppälä rajaa tarkastelustaan pois historiallisen näkökulman ikonien tutkimiseen, mutta ilmoittaa samalla ajattelevansa, että ikonisuus ilmenee puhtaimmin sydän- ja myöhäiskeskiaikaisissa 1300-1400-lukujen bysanttilaisissa ja venäläisissä pyhissä kuvissa.

Rajauksellaan Seppälä liittyy niihin uusbysanttilaisen ikonitradition edustajiin (esim. Leonid Ouspensky ja Vladimir Lossky), jotka 1900-luvun jälkipuoliskolla vaikuttivat voimakkaasti ortodoksisen ikonimaalausperinteen uudistumiseen ja uudelleen muotoutumiseen. Länsimaisia vaikutteita sulauttanut ja omaksunut, 1600-luvulta 1900-luvun alkupuolelle kukoistanut suuntaus asetettiin kyseenalaiseksi, ja ikonimaalarit ryhtyivät uudelleen viljelemään myöhäisantiikin, Bysantin ja Venäjän keskiajan aidoiksi ja alkuperäisiksi koettuja kuva-aiheita ja visuaalisia rakenteita. Samalla voitiin asettua opponoimaan länsimaista uskonnollista kuvastoa, joka saatettiin esittää eri tavoin turmeltuneena tai ongelmallisena. Kyseinen taide- ja aatehistoriallinen virtaus toimii taustana myös Seppälän teokselle.

Seppälän kirjasta avautuu kiinnostava kokoelma filosofis-semioottista pohdintaa, hartaudellista ja teologista ainesta sekä teräviä havaintoja. Kirjoittamisen tyyli on aforistinen ja runollinen. Aforistisuuden kääntöpuolena on teoksen katkelmallisuus. Tekijä kuljettaa lukijaansa aihepiiristä toiseen, mutta aihepiireihin ei pysähdytä syventymään kovin pitkäksi aikaa. Välillä lukija huokaisee harmistuksesta, kun lupaavasti alkanut teema katkeaa, ja siirrytään toiseen, joskin käsittelyn kannalta taas kiintoisaan aihepiiriin.

Teoksen ongelmaksi muodostuu myös osin jo esipuheessa näkyviin tuleva dilemma: ikonin semantiikan ja ikonisen olemisen tarkastelu irtoaa helposti itse kohteestaan, eri aikojen ja paikkojen ikoneista, ja muodostuu jonkinlaiseksi ideaali-ikonin tarkasteluksi. Myös analyysiin rakennettu katse ja katsoja voivat tarkastelussa irrota historian konteksteista ja toimia anakronistisesti oman ajan ja mielen edustajina ilman kriittistä pohdintaa.

Ikonin ymmärtäminen ajallisen ja yliajallisen kosketuspintana, inkarnaation ja taivaallisen todellisuuden kuvana voisi kuitenkin inspiroida myös tutkimuksellisen huomion kohdistamista aikaan, paikkaan ja materiaan. Tässä suhteessa kirjassa kuvituskuvina olevat ikonit tulevat erittäin tarpeellisiksi lukijalle. Teoksen hienoimpia kohtia ovat ne osiot, joissa näkemistä, valoa ja kasvoja tarkastellaan – hyvinkin taidehistoriasta tutulla otteella – edeten muotopiirteistä ja rakenteesta kertomuksiin ja tekstien maailmaan ottaen samalla huomioon koko maalauksen kantaman eetoksen.

Spiritualiteetin ja teologian näkökulmat ovat Seppälän tekstissä mukana itsestään selvinä: kyseessä on kirkollinen, ortodoksinen tulkinta, jota ei aseteta kyseenalaiseksi tai tarkastella ikään kuin ulkopuolelta. Tässä suhteessa kirja muistuttaa myös hartauskirjaa tai kirkollista opasteosta. Hieman yllättävää oli huomata, että kirja ei sisältänyt viitteitä Seppälän ansiokkaasti suomentamaan Theodoros Abu Qurran ikoneita käsittävään puolustuskirjoitukseen 700-800-luvuilta.

Toisaalta kirjassa ei juuri käsitellä myöskään ikonin valmistamista ja käyttöön ottamista tai hävittämistä, ikonin paikkaa kirkossa tai kodissa, eikä tekstissä paneuduta tarkemmin ikonin rituaaliseen käyttöön. Painopiste pysyy ikonisessa olemisessa, jonka voisi ajatella sisältävän voimakkaammin myös kyseiset näkökulmat.

Kokonaisuutena teos on sykähdyttävä, oppinut ja persoonallinenkin puheenvuoro ikonin herkästä tavasta olla olemassa ja kommunikoida katsojansa kanssa. Seppälä on tavoittanut kirjallaan paljon olennaista siitä jännitteestä, jossa kuva on olemassa suhteessa sanaan ja eri merkkijärjestelmiin. Kirja avaa sitä idän kirkon kristillisen ajattelun peruskäsitystä, että kuva voi näkyvän ja näkymättömän rajapinnalla myös avata näkymätöntä näkyväksi ja kohottaa aistillista henkiseen, välittää aistillisen ja yliaistillisen välillä. Tällä rajalla avautunee myös koko kristillisen teologian peruslähtökohta: sen sanoittamisessa, mikä on sanojen tuolla puolen.

 

Kirjoittaja Johan Bastubacka, TT, työskentelee käytännöllisen teologian yliopistonlehtorina Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa. Hänen tutkimuksellisiin mielenkiinnon kohteisiinsa kuuluvat mm. uskonnolliseen viestintään, kuvaan ja tilaan sekä jumalanpalveluselämään ja semiotiikkaan liittyvät aihepiirit. 

s-posti: johan.bastubacka@helsinki.fi

Kuva: Kirjapaja