”Tiedettä ja uskontoa tulee arvioida suhteutettuna niiden päämääriin” (filosofi Sami Pihlströmin haastattelu 19.8.2014)

Teologisen tiedekunnan uskonnonfilosofian professorin tehtävässä 1.8.2014 aloittaneella FT Sami Pihlströmillä on pitkä tausta filosofina. Pihlström väitteli tohtoriksi pragmatismista vuonna 1996. Hän on julkaissut runsaasti tutkimusartikkeleita, omia teoksia sekä toimituksia. Parhaillaan Pihlström toimii Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin johtajana.* Lisäksi hän on Contemporary Philosophy of Religion -tutkimustiimin johtaja teologisessa tiedekunnassa toimivassa, Suomen Akatemian rahoittamassa tutkimuksen huippuyksikössä, Reason and Religious Recognition Research.

Sami Pihlström, millaiseksi koet oman roolisi filosofina nyky-yhteiskunnassa?

”Kenellekään yhteiskunnassa ei ole varmasti haitaksi, että tietämystä ja ymmärrystä uskonnoista sekä uskonnollisen ajattelun ja toiminnan erityisluonteesta pyritään edistämään.”

Kyllä filosofiassa täytyy jatkuvasti miettiä, mikä rooli sillä on ja mitä erityistä annettavaa filosofisella tutkimuksella ja opetuksella on ihmisille sekä yliopiston sisällä että yhteiskunnassa laajemminkin.

Yleisimmillä filosofian aloilla, kuten teoreettisessa ja käytännöllisessä filosofiassa, tutkitaan hyvin perustavanlaatuisia olemassaoloon, tietoon, etiikkaan ja hyvään yhteiskuntaan liittyviä kysymyksiä. Joissakin tapauksissa tutkittavat asiat
ovat melko kaukana arjesta tai edes muiden tieteiden tutkimuskysymyksistä, toisaalta niillä voi olla epäsuorasti isokin merkitys.

Jos ajatellaan erityisesti uskonnonfilosofiaa, yhdistyy siinä kiinnostavasti monien filosofian eri osa-alojen kysymyksenasettelut ja lähestymistavat: metafysiikka, tietoteoria, tieteenfilosofia sekä etiikka ja yhteiskuntafilosofia. Uskonnoista tulee keskustella mahdollisimman järkevästi ja kriittisesti, eikä kenellekään yhteiskunnassa ole varmasti haitaksi, että tietämystä ja ymmärrystä uskonnoista sekä uskonnollisen ajattelun ja toiminnan erityisluonteesta pyritään edistämään.

Filosofiassa anti tällaiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun on suurelta osin implisiittinen ja epäsuora. Uskonnonfilosofi ei tule kertomaan yhteiskuntaan, mitä uskonnoista tulee ajatella. Pikemminkin keskusteluun uskonnoista tuodaan tietynlaisia filosofisia lähestymistapoja.

Minkälaisissa yhteyksissä akateemiselle uskonnonfilosofialle on tarvetta ja kysyntää?

Akateemiselle uskonnonfilosofialle on tietenkin ennen kaikkea tarvetta ja kysyntää akateemisissa yhteyksissä, joissa yritetään lisätä ja syventää ymmärrystä uskonnollisten uskomusten luonteesta, uskonnollisen kielen ja todellisuuden suhteesta, uskonnon ja tieteen välisistä jännitteistä sekä uskontoon liittyvistä eettisistä ja yhteiskuntafilosofisista kysymyksistä. Näillä on merkityksensä myös laajemmissa yhteiskunnallisissa ja poliittisissakin yhteyksissä.

Mielestäni ratkaisevan tärkeisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin lukeutuu muun muassa se, miten eri uskonnollisten ryhmien ja toisaalta uskonnottomien rinnakkainelo onnistuu monikulttuurisessa maailmassa. Tässä kohtaa jokin hyvin pieneltä näyttävä asia saattaa nousta erittäin ongelmalliseksi ja muodostaa voimakkaita vastakkainasetteluja. Esimerkiksi, saako luokkahuoneessa olla krusifiksi tai saako suvivirttä laulaa.

Nämä eivät ole filosofisesti ratkaistavissa olevia kysymyksiä, vaan enemminkin sellaisia, joihin voidaan tuoda filosofian näkökulmasta erilaisia käsite-erotteluja, argumentteja tai osoittaa kysymysten historiallinen kerrostuneisuus. Teologisessa tiedekunnassahan kyseisiä teemoja sivutaan Risto Saarisen johtamassa tutkimuksen huippuyksikössä Reason and Religious Recognition Research.

Mitä elementtejä haluaisit tuoda mukaan yhteiskunnallisiin keskusteluihin, jotka koskevat moraalisia kysymyksiä ja etiikkaa?

”Kriittistä eettistä keskustelua, joka voisi myös johtaa kriittiseen itsereflektioon tai arvojen muuttumiseen ei niin paljon käydä.”

Filosofille on kiinnostavaa, että aika paljon näkee poliittista keskustelua, jossa puhutaan asioista, joilla on syvää moraalista merkitystä, mutta joita ei käsitellä varsinaisesti sellaisella tasolla, missä puhuttaisiin fundamentaalisista moraalisista kysymyksistä. Ikään kuin ajatellaan, että ihmisellä voi olla jotkut arvot, ja että ne arvot ovat sitä, mitä ne ovat, esimerkiksi vaikkapa tasa-arvoisen avioliittolain yhteydessä.

Kriittistä eettistä keskustelua, joka voisi myös johtaa kriittiseen itsereflektioon tai arvojen muuttumiseen ei niin paljon käydä. Jos vain esitetään keskenään ristiriitaisia poliittisia kantoja, joiden taustalla on perusteluja, jotka eivät keskustele keskenään, ei keskustelun moraalisissa ulottuvuuksissakaan päästä kovin korkealle tasolle.

Toki monet akateemiset tutkimushankkeet ovat tuottaneet merkittävää lisäarvoa ja näkökulmia siihen, kuinka yksittäisiä ilmiöitä, kuten vaikkapa kuoleman tai kuolevaisuuden kohtaamista on käsitelty julkisuudessa.

Kannattaisiko tieteiden välistä yhteistyötä lisätä edellä mainitun kaltaisten ilmiöiden tarkastelussa?

Monitieteellisyyttä ei pidä ymmärtää itseisarvoisena asiana. Hyödyt liittyvät aina kulloiseenkin tutkimusaiheeseen, ja varmasti on suurta vaihtelua siinä, miten hyödyllistä yhteistyö missäkin tilanteessa on. Esimerkiksi kuolema ja kuolevaisuus ovat kiistatta sellaisia tutkimuskysymyksiä, jotka edellyttävät monitieteistä tarkastelua.

Olemme tutkijakollegiumissa edistäneet tieteidenvälistä yhteistyötä ja pohtineet, mitä tieteidenvälisyydellä tarkalleen ottaen pitäisi tarkoittaa. Teologinen tiedekunta on jo itsessään monitieteinen ympäristö. Siellä on laajasti eri humanististen ja yhteiskuntatieteiden edustajia ja metodeja käytössä. Jo senkin takia teologiseen tiedekuntaan siirtyminen tuntuu minusta luontevalta.

Mitä kysymyksiä aiot tutkia tulevaisuudessa ja millä mielin aloitat työsi uskonnonfilosofian professorina teologisessa tiedekunnassa?

”Tiedettä ja uskontoa tulee arvioida suhteutettuna niiden päämääriin.”

Lähdin aikanaan orientoitumaan uskonnonfilosofiaan uskonnollisten uskomusten rationaalisuutta ja perusteltavuutta käsittelevien kysymysten kautta. Ensimmäinen suoraan uskonnonfilosofiaan liittynyt julkaisuni on vuodelta 1994 Teologisesta Aikakauskirjasta. Tämän jälkeen olen pohtinut kyseistä aihepiiriä laajemminkin.

En ole ollut koskaan innostunut sellaisesta uskontokritiikistä, jossa vain sanotaan, että uskonnollinen ajattelu on epätieteellistä tai irrationaalista. Tällöin uskontoa ei ymmärretä lainkaan, ainakaan sen omilla ehdoilla. Olen aina kokenut hedelmällisemmäksi tarkastelutavaksi pragmatismiin perustuvan tieteen- ja uskonnonfilosofian, missä otetaan vakavasti eri inhimillisten käytäntöjen tarkoitukset. Tiedettä ja uskontoa tulee arvioida suhteutettuna niiden päämääriin. Omissa filosofisissa pyrkimyksissäni haluaisin etsiä maltillisia keskitien ratkaisuja, jotka tekisivät oikeutta eri ääripäille.

Eräs klassinen uskonnonfilosofian kysymys, joka minua on kiinnostanut viime aikoina, on pahan ongelma ja pahuus. Haluaisin ottaa pahan ongelmasta keskusteltaessa huomioon myös ongelman teologisesti relevantin historian. Katson, ettei tätäkään kysymystä ole mielekästä tarkastella ainoastaan sekulaarissa kontekstissa.

Oppiaineeni toimintaympäristön kehittämisen kannalta koen tärkeäksi jatkaa olemassa olevia vahvoja traditioita, joita etenkin Simo Knuuttila on ollut luomassa. Toisaalta ajattelen, että voin tuoda oman filosofisen orientaationi kautta teologiseen tiedekuntaan myös uusia täydentäviä perspektiivejä erityisesti pragmatismin alalta. Olen tulevasta tehtävästä hyvin innoissani.

TEKSTI: Pekka Rautio, 19.8.2014

* Sami Pihlströmin tehtävää ajalla 1.6.2014–31.12.2015 Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa hoitaa TT Virpi Mäkinen.