Keskustelua uskonnosta, filosofiasta ja tieteestä – haastateltavana professori Simo Knuuttila (27.5.2014)

Vuodesta 1981 Helsingin yliopistossa teologisen etiikan ynnä uskonnonfilosofian professorina toiminut Simo Knuuttila jää eläkkeelle tehtävästään 1.6.2014.

Kuvassa sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa ojentamassa kukkia Simo Knuuttilalle ennen jäähyväisluentoa. Vasemalla teologisen tiedekunnan dekaani Ismo Dunderberg.

Knuuttila on yksi alansa kansainvälisesti arvostetuimmista suomalaisista tieteentekijöistä. Viimeksi hän johti Filosofisen psykologian, moraalin ja politiikan tutkimuksen huippuyksikköä teologisessa tiedekunnassa kaudet 2008–2013.

Knuuttila piti jäähyväisluentonsa otsikolla ”Uskonnon alkuperä” 8.5.2014. Tähän liittyen seuraavassa haastattelussa on tarjolla keskustelua uskonnosta, filosofiasta ja tieteestä.

Varsinainen jäähyväisluento löytyy liitteenä haastattelun lopusta.

Professori Simo Knuuttila, miten arvioisit uskonnonfilosofian ja teologian suhdetta tänä päivänä ja suhteen kehittymistä viime vuosikymmenten aikana?

Oppiaineena uskonnonfilosofia edustaa filosofiaa teologissa tiedekunnissa. Viime vuosikymmeninä, 1970-luvulta lähtien, etenkin angloamerikkalaisessa uskonnonfilosofiassa monet näkyvät uskonnonfilosofit eivät ole olleet taustaltaan teologeja. Toisaalta monet uskonnonfilosofeista ovat kuitenkin tunnustuksellisia kristittyjä. Ateistisia uskonnonfilosofeja on puolestaan vähän. Tämä selittyy sillä, että jos filosofit eivät ole uskonnollisia, uskonto ei yleensä kiinnosta heitä niin paljon, että he viitsisivät paneutua työssään siihen.

Koko filosofian alalle on taas ollut tyypillistä jakautuminen eurooppalaiseen ja angloamerikkalaiseen keskusteluun, joiden välillä ei ole paljon vuorovaikutusta. Eurooppalaisessa perinteessä keskiössä ovat minäkeskeiset eksistentialistiset kysymykset, angloamerikkalaisessa filosofiassa taas tieto, argumentaatio sekä merkitys ja kieli. Tämä tilanne on pysynyt muuttumattomana jo suhteellisen pitkään, ja se on myös vaikuttanut uskonnonfilosofian painotuksiin.

1990-luvulta lähtien uskonnon yhteiskunnallisen merkityksen kasvu sekä monikulttuurisuuskeskustelu ovat vastaavasti vaikuttaneet uskonnonfilosofian tutkimusaiheisiin. Kristinuskon ohella muutkin uskonnot ovat nousseet kiinnostuksen kohteiksi ja pragmatistisen filosofian perinne on vallannut alaa.

Mitkä ovat uskonnonfilosofian perustehtävät edellä mainitun taustakontekstin valossa?

Uskonnonfilosofia on filosofinen oppiaine, joka ei itsessään ole filosofian keskusalueella. Se käsittelee uskontoa ilmiöalana filosofisesta näkökulmasta. Uskonnonfilosofian tärkeimpiä teemoja ovat kokemus, kieli, toiminta ja metafysiikka sekä sen historia. Ja jotta uskonnonfilosofia ei jää pelkäksi ei-akateemiseksi filosofoinniksi, on keskeistä, että se säilyttää yhteytensä filosofian keskusalueeseen ja keskuskysymyksiin.

Mitä tämä tarkoittaa?

Esimerkiksi jos uskonnonfilosofi käsittelee vaikkapa uskonnollista kieltä, niin tutkimus lähtee liikkeelle filosofisista kieli- ja merkitysteorioista ja katsoo tutkimuskohdettaan sieltä käsin. Toisaalta uskonnonfilosofia pyrkii myös samalla tuomaan filosofian keskusalueelle jotain sellaista, mitä siellä ei muuten olisi. Näin toimien se voi monipuolistaa näkemyksiä esimerkiksi teon teorioista ja kieliteorioista.

Entä muut uskonnonfilosofian erityisalueet?

Näihin kuuluu klassinen metafysiikka, sikäli kun se koskee Jumalaa. Meitä ihmisiähän kiinnostavat kysymykset todellisuuden perustasta ja siitä, onko Jumala olemassa. Kyllä uskonnonfilosofialla pitää olla näihin joku vastaus.

Lisäksi uskonnonfilosofialla tulisi olla myös valmiutta vastata nykypäivän yleistä kiinnostusta herättäviin kysymyksiin esimerkiksi uskontojen kohtaamisesta.

Käsittelit jäähyväisluennollasi uskontotiedettä uskonnonfilosofian tutkimuskohteena. Mitä haluaisit kertoa tästä?

Jos ajatellaan uskontotiedettä ja teologiaa uskonnonfilosofian kannalta, voisi näiden suhdetta kuvata siten, että sen tulisi olla kuin tieteenfilosofian suhde tieteeseen. Tieteenfilosofiahan arvioi tieteen menetelmiä ja käytäntöjä filosofisesta näkökulmasta ja pyrkii ymmärtämään sitä, mitä tieteessä tapahtuu. Samalla lailla uskonnonfilosofia voisi – ehkä enemmänkin kuin mitä se on tehnyt – arvioida uskontotieteen lähestymistapoja.  

Uskontotiede on parhaillaan hyvin kiinnostavassa vaiheessa. Sen piirissä on käynnissä paljon metodikeskustelua, varsinkin kognitiivisen uskontotieteen alalla. Uskonnot ovat nousseet uskonnonfilosofian tutkimuskohteiksi kuitenkin vasta viime vuosikymmeninä. Tämä selittää, miksi teologista tutkimusta on arvioitu historian saatossa enemmän.

Kuinka kommentoisit keskustelua tieteen ja uskonnon välisestä suhteesta?

Filosofisesta näkökulmasta tarkasteltuna uskonto ja tiede ovat mielestäni aika lailla eri asioita, ja vaikuttaisi siltä, että niillä ei välttämättä ole keskenään kovin paljon tekemistä. Se, miksi näiden välinen suhde on niin suosittu keskustelunaihe, johtuu mielestäni lähinnä kahdesta syystä. Toinen syy on se, että maailmassa on paljon luonnontieteilijöitä, jotka kuuluvat johonkin uskontoon. Heille on luontevaa pyrkiä ymmärtämään uskonnollisia asioita omasta luonnontieteellisestä näkökulmasta käsin, ja toisaalta he myös kirjoittavat paljon tästä aiheesta. Teologia taas toimii perinteisesti humanistisen tieteen viitekehyksessä ja on painotuksiltaan historiallis-kielitieteellistä. Tämä aiheuttaa eroa selitysmalleihin.

Toisena syynä on taas se, että varsinkin Yhdysvalloissa on paljon konservatiivista uskonnollista ajattelua, joka näkee uskonnon eräänlaisena kokonaisena maailmankatsomuksena. Tällöin ajatellaan, että myös tiedettä tulee käsitellä uskonnon sisällä. Tämä puolestaan poikkeaa eurooppalaisesta perinteestä, missä jo uuden ajan alusta ja modernin tieteen synnystä lähtien on linjattu, että tiede selittää asioita luonnollisilla selitysmalleilla.

Edellä mainitussa asetelmassa uskonnonfilosofian kannalta kiinnostavaa ei niinkään ole uskonnon ja tieteen suhde sellaisenaan, vaan tieteen metafysiikka eli sen taustaoletukset suhteessa uskontoon. Vaikkapa kysymysmuodossa, ”miksi on mitään?”

Miten paljon tällaiset kysymykset kiinnostavat sinua tutkijana?

Olen lukenut paljon keskiajan skolastista teologiaa filosofian historian näkökulmasta. Enkä mitenkään vastentahtoisesti. Tunnen skolastisia tekstejä kohtaan jonkinlaista sympatiaa. Tapani tutkia uskontoa filosofian näkökulmasta perustuu kuitenkin, kuten Descartes sanoo, luonnolliseen valoon. Toisia ihmisiä keskiajan teologiassa esiintyvä Jumaluuden mysteeri kiehtoo enemmän. Minulle se ei ole kuitenkaan filosofisena kysymyksenä se, jota ajattelisin eniten. Useammin ajattelen olla-verbin käyttäytymistä predikaatiossa. En pidä uskontoa sinänsä erityisen filosofisena elämänasenteena. 

Mitkä ovat käsityksesi uskonnon alkuperää hahmottavista selitysmalleista?

Kristillisessä perinteessä ja muissa suurissa uskonnoissa uskonnon perustana pidetään ilmoitusta. Jos näin ei tehtäisi, uskonnot olisivat mielenharjoituksia, joita jokainen voisi keksiä itsekin. Uskonnot siis tarvitsevat ilmoituskategorian ja se on niille olennaista, mutta ei filosofialle.

Uskonnonfilosofian tehtävänä taas on tarkastella sitä, miten uskonnoissa puhutaan ilmoituspohjaisesti. Erittäin kiinnostava piirre tässä on voimakas toiseuden kokemuksen korostaminen. Ilmoitustahan ei tarvittaisi olleenkaan, jos oltaisiin jo valmiiksi kovin läheisessä yhteydessä jumaluuteen. Eräällä lailla ilmoitus siis lähentää, mutta eräällä lailla etäännyttää.

Kognitiomallien ongelmana on se, että ne ovat kuvitteellisia. Evoluutiotutkijat kuitenkin tietävät tämän, eivätkä he tarvitse filosofia kertomaan asiaa. Mielenkiintoista kognitiomalleissa kuitenkin on, että ne käsittelevät uskontoa ei-kulttuurisidonnaisesti. Uskontoa on totuttu pitämään luterilaisessa perinteessä hyvin henkilökohtaisena ja yksityisenä asiana, mutta kognitiivisen uskontotieteen mukaan uskonto olisi kaikkein yleisimpiä perusasenteita ja perusreagointitapoja ihmisille. Tämä tuo mielenkiintoisen näkökulman keskusteluun.

Entä lopuksi, mitä vinkkejä annat nuorille tutkijoille?

Riippumatta siitä, liittyykö nykypäivän uskonnonfilosofiaan vai tutkiiko historiallisia teemoja, kannattaa lukea paljon systemaattista nykyfilosofiaa. Koska filosofisesta ajattelutavasta ja välineistä on eniten hyötyä. Lisäksi historiallisten teemojen tutkijat voivat lukea aina lisää latinaa. Nykykirjoittajien kannattaisi puolestaan osata ranskaa ja saksaa paremmin, jolloin he pystyvät seuraamaan helpommin eurooppalaista keskustelua.

Koskaan ei ole haittaa siitä, että tietää enemmän.

Aika hyvin kiteytetty − kiitokset Simo Knuuttila.

Liite (pdf): Teologisen etiikan ynnä uskonnonfilosofian professori Simo Knuuttilan jäähyväisluento ”Uskonnon alkuperä”, 8.5.2014, Helsingin yliopisto

Teksti ja kuva: Pekka Rautio