Lupauksen maa? Anglikaanien ja Saksan evankelisten puheenvuorot
Pyhän maan rauhanprosessi on viime aikoina jälleen ollut uhanalainen ja Lähi-itä monella tavoin jännittyneessä tilassa. Israelin maata ja kansaa sekä palestiinalaisia ajatellen siirtokuntien rakentaminen ja alkuperämerkinnät Länsirannan tuotteissa, EAPPI (Ecumenical Accompaniment Programme in Palestine and Israel) sekä antisemitismin lisääntyminen ovat puhuttaneet. Tilanne on hyvin monimutkainen ja kompleksinen: luotettavan ja mahdollisimman tasapuolisen tiedon saaminen alueen tilanteesta toimenpiteiden pohjaksi on vaikeaa.
Jotta kokonaisuutta voitaisiin analysoida maltillisesti – myös teologinen näkökulma huomioon ottaen – Israelin tilanteeseen jo historiallisista syistä erityisesti paneutuneet anglikaaniset kirkot sekä Saksan evankeliset kirkot julkaisivat viime syksynä osin samansisältöiset raportit, joiden pääotsikotkin olivat lähes samat: Land of Promise? An Anglican exploration of Christian attitudes to the Holy Land, with special reference to ’Christian Zionism’. Gelobtes Land? Land und Staat Israel in der Diskussion. Nostan tässä esiin raporttien annista kysymyksen sionismista sekä yleisemmän keskustelun pyhään maahan liittyvästä teologisesta pohdinnasta.
Keskustelu sionismista, kristillisestä sionismista ja anti-sionismista
Anglikaanisen kommuunion dokumentti Land of Promise? nostaa erityisesti esiin kysymyksen kristillisestä sionismista. Se analysoi termin ”sionismi” sisältöä niin juutalaisesta, kristillisen sionismin kuin antisionismin näkökulmasta.
Yleisimmässä muodossa ”sionismi” tarkoittaa raportin mukaan ”juutalaisen kansan historiallista ja jatkuvaa halua saada kotimaa Lähi-idässä”. Kapeammassa mielessä se viittaa ideologiaan, joka 1800-luvun lopulta alkaen tähtäsi juutalaisen kansan kotimaan saamiseen silloisesta Palestiinasta. Tässä suppeamassa mielessä kyse oli aluksi sekulaarista, ajoittain jopa antiuskonnollisesta liikkeestä, jota monet ortodoksijuutalaiset vastustivat. Holokaustin ja Israelin valtion perustamisen (1948) sekä Kuuden päivän sodan (1967) jälkeen sionismin merkitystä juutalaiselle kansalle tavalla tai toisella ei voida kuitenkaan enää kieltää.
Pysyviä kysymyksiä sionismia ajatellen ovat raportissa, missä määrin juutalaisten kotimaa Israel on jumalallisen toiminnan seurausta, missä määrin ihmisten, ja miten näiden välillä tehdään ero. Tähän liittyy kysymys nykyisen Israelin valtion identiteetistä ja kutsumuksesta sekä eettinen kysymys palestiinalaisten tilanteesta. Kokonaisuuteen liittyy myös tiukkoja poliittisia kysymyksiä Israelin kartasta.
Anglikaanien raportin mukaan kristillinen sionismi voidaan sekin määritellä suppeammassa ja laveammassa merkityksessä. Suppeassa mielessä tällä tarkoitetaan 1800-luvulla syntynyttä evankelikaalisten kristittyjen liikettä, jolla on juuret 1600-luvun puritanismissa. Heidän ajattelussaan keskeisellä sijalla on tuhatvuotinen valtakunta (Ilm. 20:2), jonka aikana Saatana on sidottu ja hänen valtansa rajoittunutta. Nämä evankelikaaliset sionistit kytkevät pre-millenialistisen ajattelun mukaisesti nykyisen Lähi-idän tilanteen tällaisiin lopunajallisiin tapahtumiin.
Kristillinen sionismi yleisemmässä mielessä – tai kristillinen tuki sionismille – merkitsee anglikaanien mukaan yleistä kristillistä ajatusta, että Israelin jatkuva olemassaolo ja turvallisuus on tärkeää. Tähän kytkeytyy myönteisten juutalais-kristillisten suhteiden tukeminen. Kun valtaosa juutalaisista on jollain tapaa sionisteja, kristittyjen tarve tunnustaa juutalaisten kiinnittyminen Israelin maahan on tullut ilmeiseksi dialogissa juutalaisten ja kristittyjen kesken. Tähän liittyy myös vastuun kantaminen pitkästä antijuutalaisuuden ja antisemitismin historiasta, joka kulminoitui juutalaisten joukkotuhossa. Jotkut taas painottavat pragmaattisesti Israelin valtion demokraattisuutta sekä sitä, että pahempiakin asioita tapahtuu muiden hallintojen alaisuudessa.
Pre-millenialistisen ajattelun lisäksi teologisia syitä sionismille myönteiseen positioon ja juutalaisten juurien korostamiseen saattavat olla yleisempi ajatus paluun lupausten toteutumisesta 1900-luvun Israelissa, juutalaisten ja Jerusalemin näkeminen keskeisenä kristillisessä uskossa sekä syvä kiintymys pyhään maahan Herran maallisen elämän tapahtumapaikkana. Kuten juutalaisten sionistien, myös kristillisten sionistien kesken on monenlaisia näkemyksiä Israelin maan teologisesta asemasta ja valtion asemasta, palestiinalaisten asemasta ja Israelin naapuruussuhteiden poliittisista realiteeteista, miehitetyistä alueista ja niiden asuttamisesta sekä Jerusalemin asemasta.
Kristillinen anti-sionismi puolestaan nousee monien ajattelussa nykytilanteen realiteeteista: Lähi-idän rauha ja oikeuden toteutuminen. Muutamat pitävät myös dialogia islamin kanssa tähdellisempänä kuin dialogia juutalaisten kanssa. Kristillinen anti-sionismi voi perustua myös teologisiin perusteisiin, kuten ”korvausteoriaan”, jonka mukaan kristillinen kirkko on täysin korvannut juutalaisen kansan ”uutena Israelina”. Raportti huomauttaa kuitenkin oikeutetusti, että kirkon perinteistä opetusta ei voi yksinkertaisesti liittää ”korvausteoriaan”, koska tämä on itse asiassa painottanut juutalaisen kansan olevan jatkuvasti tärkeä myös kristillisellä ajalla. On siis kirjo ”anti-sionismeja” kuten ”sionismejakin”.
Raportti pitää riskinä sitä, että nämä erilaiset näkemykset polarisoituvat niin anglikaanisen kommuunion kuin laajemmin kristittyjen kesken. Lisäksi uhkana on antisemitismin ja islamofobian edistäminen. On siis syytä etsiä maltillista tietä. Canterburyn entinen arkkipiispa Rowan Williams haastaakin osapuolia tulemaan yhteen ja uskomaan Jumalaan, joka voi toimia uutta sovintoa luoden, eikä vain puolustaen heidän omia näkemyksiään.
Saksalainen raportti käsittelee sekin lyhyesti kristillistä sionismia. Raportti määrittelee itseymmärryksensä nousevan kolmesta, Saksan evankelisten kirkkojen jakamasta periaatteesta:
1) Kristittyjen pysyvä sidos Israeliin ensin kutsuttuna Jumalan kansana; 2) juutalaisen itseymmärryksen kunnioittaminen, myös suhteessa Israelin maahan; 3) Israelin valtion olemassaolon oikeuden myöntäminen. Anglikaanien termejä käyttäen saksalaisten raporttia voisi siis myös pitää sionismin ajatusta kunnioittavana, tietynlaisena kristillisenä sionismina.
Samalla saksalaisraportti sanoutuu selkein sanoin irti kristillisestä sionismista kapeammassa, evankelikaalisessa mielessä. Perusteiksi sanotaan: 1) juutalaisuus ja Israelin valtio nähdään vain eskatologisten tapahtumien instrumentteina, eikä juutalaisuudelle anneta omaa arvoa; 2) pre-millenialistinen tulkinta on raamatullisten käsitteiden kapeaa tulkintaa ja vastoin Jeesuksen sanoja, jotka kieltävät tarkat lopunajalliset laskelmat; 3) ei-juutalaisilla ei ole mallissa elämisen oikeutta Israelissa; 4) ei siis myös paikallisilla kristityillä, mikä on epäekumeenista ja ei-sisarellista; 5) kapean kristillisen sionismin opit terävöittävät konflikteja ja ovat vastoin raamatullista sovinnon ja vihollisrakkauden sanomaa.
Pyhän maan teologia – abstraktin universalismin kritiikki
Anglikaanien raportti painottaa, että kristillinen käsitys pyhästä maasta pitää kytkeä kristillisen yhteisön reaaliseen läsnäoloon tässä maassa. Koska heidät otetaan vakavasti, tulee vastaavasti ottaa tosissaan myös juutalaisten ja muslimien vaatimusten fyysiset realiteetit. Lähtökohtana on se, että on tärkeää säilyttää kristillinen elämä Jeesuksen maassa. Rowan Williams toteaa: ”…kristillisen jumalanpalveluksen ja todistuksen jatkuvuus paikoissa, joissa nämä tapahtumat sattuivat, ei ole pieni asia kristityille uskoville. On jonkinlaista gnostilaisuutta… tietynlaista leikkautumista irti historiasta, jos sanomme, että veljiemme ja sisariemme läsnäololla meidän Herramme maassa ei ole väliä meille.”
Tästä lähtökohdasta, hengellisen ja maallisen sekä partikulaarisen ja universaalisen rinnakkaisuudesta, käsin tulkitaan ajatusta ”maasta lahjana”, ”eksiilistä ja paluusta”, ”pyhästä kaupungista ja temppelistä” sekä Jerusalemin asemaa. Raportti nostaa esiin VT:n profeettoihin liittyen, että Israelin maa lahjana sisältää velvoitteen antaa tilaa ja tehdä yhteistyötä toisten kanssa Jumalan oikeuden, totuuden ja vanhurskauden sanoman levittämisessä. Pakkosiirtolaisuutta ja paluuta ajatellen raportti suhtautuu myönteisesti kirkkoisä Augustinuksen De civitate Dei -teoksessa soveltamaan metodiin, jonka pohjalta voitaisiin ottaa vakavasti sekä sionistinen projekti että Raamatun kirjoitukset, ilman että etsittäisiin täsmällistä vastaavuutta. Jumalan kaitselmuksen ajatus ei sulje pois esimerkiksi tuhon ja katumuksen ulottuvuutta. Näin toteutettaisiin anglikaanisen teologian periaatetta tulkita Raamattua perinteen ja järjen valossa. Raportin mukaan Jerusalem voidaan nähdä tietyllä tapaa sakramentaalisena eli fyysisenä paikkana, joka välittää jotain jumalallisen konkreettisesta läsnäolosta, kunhan muistetaan, että kaupunki on samanaikaisesti sekä juutalainen, kristitty, muslimi- että sekulaari kaupunki.
Myös saksalainen Gelobtes Land? -raportti kritisoi abstraktia, kaiken konkreettisen yleiselle tasolle hengellistävää teologiaa. Toisaalta raportti korostaa, että tietyt paikat eivät ole substantiaalisesti lähempänä Jumalaa evankelisen käsityksen mukaan, eikä kivi tai vesi itsessään ole pyhää. Israel on kuitenkin ”pyhä” maa siinä merkityksessä, että sen maastot tukevat uskoa samassa merkityksessä kuin tietyt tilat ja paikat, kirkkorakennukset ja pyhiinvaelluskohteet yleensä. Paikat, joihin viitataan puhuttaessa Jumalan perustavasta toiminnasta, ovat orientaatiopisteitä, joilla on tästä näkökulmasta erityinen merkitys uskolle.
Johtopäätökset: oikeutta kaikille pyhässä maassa
Anglikaanien raportti tiivistää löytönsä lukuisiin kohtiin, joista kaikkien anglikaanien tulisi olla yhtä mieltä ja toisaalta torjua. Lisäksi todetaan myös, missä kohdin on erilaisia mielipiteitä ja mistä teemoista keskustelun tulisi jatkua. Yhtä mieltä ollaan raportin mukaan esimerkiksi siitä, että ”Jumala huolehtii yhtä lailla kaikista kansoista ja maista” ja että kristityn primaarinen identiteetti tulee Jeesuksen Kristuksen kautta, ei kansallisen tai etnisen identiteetin kautta. Anglikaanien työryhmä toteaa myös, että ”juutalaisilla on jatkuva rooli Jumalan suunnitelmissa”. Poliittisesta ulottuvuudesta lausutaan: ”Legitiimejä turvallisuushuolia ei pidä minkään osapuolen käyttää tekosyynä yksipuoliseen rajojen muuttamiseen ilman toisten asianosaisten osapuolten hyväksyntää.” Edelleen kannustetaan vuoropuheluun: ”Pyhästä maasta ja Jerusalemista tulee käydä dialogia, jossa ovat mukana kristityt, juutalaiset ja muslimit.” Lisäksi tähdennetään myös, että ”Israelin valtio on vakiintunut kansallinen valtio, ja että sen kansalaisilla on oikeus elää turvallisesti, rauhassa ja vapaana”.
Torjuttavia kantoja ovat anglikaanien mukaan mm. se, että ”Kristityillä, muslimeilla ja muilla ei ole oikeutta elää pyhässä maassa, koska Jumala on antanut sen juutalaisille.” Samalla torjutaan myös ajatus, että ”Raamatun tulkinta voi johtaa selkeään aikatauluun lopunajoista.” Selkeästi torjuttavaa on myös se, että ”väkivalta tai terrorismi on tapa palvella Jumalaa”. Eriäviä mielipiteitä on puolestaan mm. Israelin teologisesta asemasta kumppanina jatkuvassa liitossa Jumalan kanssa, vuoden 1948 ja 1967 tapahtumien merkityksestä, Israelin statuksesta juutalaisena valtiona sekä yksityiskohtaisista hallinnollisista ja turvallisuusrakenteista, jotka tekevät parhaalla tavalla mahdolliseksi kestävän rauhan ja oikeuden toteutumisen pyhässä maassa. Loppusanoissaan Canterburyn arkkipiispa Rowan Williams korostaa, että oikeuden toteutuminen kaikille pyhällä maalla haastaa meitä jatkamaan näiden kysymysten työstämistä ja erityisesti niiden kuuntelemista, joita tilanne kaikkein suorimmin koskee.
Saksan evankelisten raportti vastaavasti toteaa, että Israelin valtion perustaminen v. 1948 ei ollut kristityille suoraan uskonnollinen tapahtuma, mutta sitä voidaan pitää Jumalan uskollisuuden merkkinä kansaansa kohtaan siitä näkökulmasta, että se edistää oikeuden ja rauhan toteutumista juutalaisten elämässä Lähi-idän reaalisten konfliktien keskellä. Kristityt ovat saksalaisten mukaan tästä näkökulmasta kutsutut yhtäältä toimimaan nykyisen Israelin valtion puolesta. Samanaikaisesti kristityt ovat velvoitettuja olemaan politiikassaan vastuullisia ja tarpeen tullen kriittisiä. Raportti kiteyttää: ”Israelin vastaisia näkemyksiä vastaan on puhuttava, valtion korottamista vastaan asetuttava”. On vältettävä ääriasenteiden tukemista ja ”voimistettava sovintovalmiutta” sekä ”harjoitettava esirukousta”.
Kokonaisuudessaan molemmat raportit tarjoavat varsin paljon tietoa pyhän maan historiasta ja asiaan liittyvästä teologisesta keskustelusta unohtamatta viitteitä asian poliittisiin, sosiaalisiin ja kansallisiin ulottuvuuksiin. Sellaisena ne selkeyttävät keskustelua ja tarjoavat tervetulleen korrektiivin yksipuolisille näkemyksille. Maltillinen ja kiihkoton tyyli edistää hyvällä tavalla, sikäli kuin mahdollista, tasapuolista ja oikeudenmukaista lähestymistapaa, joka ottaa huomioon niin historian kuin nykypäivänkin ja erilaiset vakaumukset, erityisesti myös välttämättömän, vaikkakaan ei aina niin yksinkertaisen, teologisen näkökulman asiaan.
Kirjoittaja Tomi Karttunen työskentelee teologisten asiain sihteerinä Kirkkohallituksessa
(s-posti: tomi.karttunen (at) evl.fi)
Lähteet:
Gelobtes Land? Land und Staat Israel in der Diskussion.