Korko kristillisessä etiikassa

Myönteistä vastakaikua herättäneessä uudenvuodenpuheessaan presidentti Niinistö kiinnitti huomiota sosiaaliseen vastuuseen ja piti ahneutta sen kanssa yhteensopimattomana. Kun presidentti myös toivotti Jumalan siunausta kansalaisille, joku saattoi ajatella, mitä kristillisessä perinteessä on opetettu ahneudesta. Jeesus sanoi: ’Kavahtakaa kaikkea ahneutta, sillä ei ihmisen elämä riipu hänen omaisuudestaan, vaikka sitä ylenpalttisesti olisi’ (Luukas 12.15, KR 1938). Katolisessa maassa olisi ehkä ajateltu, että ahneus on yksi seitsemästä kuolemansynnistä, jotka tuottavat vahinkoa sielulle. Suurten kirkkokuntien etiikassa ahneutta on käsitelty myös sosiaalietiikan näkökulmasta erityisesti silloin, kun on selvitetty kysymyksiä oikeudenmukaisista hinnoista ja koron kohtuullisuudesta.Simo Knuuttila

Korkokielto ja sen kumoutuminen

Varhaiskeskiajalla tulkittiin eräitä Vanhan ja Uuden testamentin kohtia siten, että rahan lainaaminen korkoa vastaan on Jumalan tahdon vastaista. Ajatuksena oli, että lainan tarvitsijat ovat autettavia ja että kristittyjen ei tule pyrkiä hyötymään auttamisesta. Vaikka taloudellinen toiminta laajeni ja monipuolistui 1100-luvulla, kirkko jatkoi korkokiellon opettamista. Se sai myöhemmin tukea myös Aristoteleen raha- ja korkoteoriasta. Rahaa sellaisenaan pidettiin tuottamattomana, minkä ajateltiin lisäävän korkokiellon järkevyyttä.

Lainattu raha siirtyi lainanottajan omaisuudeksi maksupäivään saakka. Hyötymistä toisen omaisuudesta pidetiin sopimattomana, varsinkin kun myös riski omaisuuden häviämisestä siirtyi lainanottajalle. Koron ottamista kutsuttiin nimellä usura. Se käännetään usein koronkiskonnaksi, mikä on hiukan harhaanjohtavaa, koska usura tarkoittaa roomalaisessa oikeudessa vain korkoa. Keskiajalla termi sai negatiivisen merkityksen juuri korkokiellon takia.

Korkokielto koski vain suoraa rahan lainaamista. Sitä ei esimerkiksi sovellettu yhtiösopimuksiin, joissa henkilöt sijoittivat varoja yhteisiin yrityksiin ja olivat oikeutettuja saamaan voittoa sijoitustaan vastaavalla osuudella. Merkittävänä erona korolliseen lainaamiseen pidettiin sitä, että sijoittaja osallistui myös riskiin. Myöhäiskeskiajalla korko- ja rahakäsitykset muuttuivat. Vaikka koron perimistä köyhien kulutusluotoista paheksuttiin edelleen, kaupan, yritysten, kaupunkien ja valtioiden toimintaa rahoitettiin luotoilla, joista maksettiin korkoa erilaisin järjestelyin.

Liikesopimuksia, joissa lainasta maksettiin vuosittainen osinko tuotosta tai sovittu samansuuruinen korvaus, voitiin kutsua rahan käyttöoikeuden ostamiseksi. Usuran sijasta tässä yhteydessä voitiin käyttää nimitystä interesse, mikä vakiintui hyväksyttävän koron nimitykseksi myös eurooppalaisissa kielissä. Myös islamilaisuuteen on kuulunut jyrkkä korkokielto ja sillä on edellään vaikutuksia islamilaiseen talousetiikkaan.

Korkokiellon aatehistoriaa on esitelty monissa suomenkielisissä teoksissa, mm. Kalevi Tanskanen, Luther ja keskiajan talousetiikka (1990) ja Hannu Tolonen, Korko, raha ja sopimus (1992). Jussi Varkemaa on hiljattain julkaissut laajan teoksen Conrad Summenhart’s Theory of Individual Rights (Brill 2012). Summenhartin De contractibus (1500) oli uuden ajan alun laajin talousetiikan esitys ja perusteli kohtuullisen voiton hyväksyttävyyttä yritystoiminnassa, sijoittamisessa ja lainaamisessa.

Tuomas Akvinolainen

Tuomas Akvinolainen pitää rahan lainaamista korkoa vastaan pahana syntinä ja epäoikeudenmukaisuutena (Summa theologiae II-2, 78). Keskeisenä perusteena Akvinolainen esittää raamatunkohtien lisäksi aristoteelisen ajatuksen, ettei rahalla ole muuta käyttöä kuin toimia vaihdon välineenä. Rahasummalla ei siten voi olla sen käytöarvosta poikkeavaa toista hintaa. Jos lainataan naapurin sirppiä tai vasaraa, lainasopimukseen kuuluu, että ne palautetaan samassa kunnossa. Jos sirppi tai vasara myydään, silloin ei hinnoitella erikseen työkalua ja sen käyttöä, vaikka sirppi on eri asia kuin sen käyttö. Rahan lainaaminen eroaa sirpin lainamisesta, koska lainattu raha häviää käytössä ja takaisin maksetaan sama summa, eikä samoja rahoja. Rahan hinta olisi siten hinta pelkälle käytölle (usus). Tästä syystä Akvinolaisen mukaan korosta käytetään nimitystä usura. Maksu lainatun asian käytöstä on Akvinolainen mielestä keinotekoista ja epäoikeudenmukaista. Lainattu asia on siirtynyt lainaajan päätäntävallan alaiseksi. Jos se on lainattu käytettäväksi, kuten raha, olisi outoa, että takaisin pitäisi maksaa enemmän sen takia, että raha on käytetty.

Martti Luther

Akvinolaisen perustelu korkokiellolle liittyy konkreettiseen käsitykseen rahasta ja sen hedelmättömyydestä. Lutherin käsitys korosta oli samansuuntainen kuin Tuomas Akvinolaisella. Luther ajatteli, että yritystoiminnan rahoituksessa viiden prosentin vuotuinen osinko on kohtuullinen, mutta samansuuruinen tuloksesta riippumaton riskitön korvaus on koronkiskontaa. Luther piti talouteen liittyviä kysymyksiä tärkeänä osana kristillistä etiikkaa, kuten näkyy hänen vuonna 1540 julkaisemastaan kirjoituksesta ’Kehotus papeille saarnata koronkiskontaa vastaan’ WA 51). Hän liittyy Akvinolaisen rahakäsitykseen, josta puuttuu myöhäiskeskiajalla yleistyvä ajatus, että liike-elämässä lainalle voidaan ajatella oikeudenmukainen hinta. Keskustelu oikeudenmukaisista hinnoista oli tosin samaan aikaan käymistilassa. Vaikka yhtenä äärinäkemyksenä esitettiin, että oikeudenmukaisena hintana voi pitää sitä, mikä maksetaan, korkokeskustelussa ei pitkän ja kielteisen perinteen johdosta tarjottu tällaista ratkaisua.

Francis Bacon

Viiden prosentin korko vakiintui yleiseksi eurooppalaiseksi suositukseksi ja esiintyy vielä viime vuosisadan katolisessa moraaliteologiassa. Francis Bacon, yksi uuden tieteen uranuurtajista, kaavaili 1600-luvun alussa lainapolitiikkaa, joka sisälsi monia myöhemmin yleistyneitä ajatuksia (’Of Usury’ kirjassa Essays). Baconin mielestä viiden prosentin korko olisi sopiva kulutusluotoille, joita kuka tahansa kansalainen olisi oikeutettu myöntämään. Liike-elämän ja teollisuuden piirissä myös korkeammat korot voivat olla perusteltuja, ja tätä varten valtio voisi myöntää erityisen toimintaluvan hyvämaineisille henkilöille.

Baconin argumentit korollisen lainan kansantaloudellista hyödyllisyydestä olisivat sopineet hyvin viime vuosisadan Suomeen, jossa pankkitilien kartuttamista pidettiin hyveellisenä toimintana ja kouluissa opetettiin korkolaskua myös lyhyen matematiikan lukijoille. Tässä suhteessa eletään uudessa tilanteessa, kun korkotaso on niin matala, että se olisi saattanut olla hyväksyttävä varhaiskeskiajankin kirkollisille päättäjille.

 

Kirjoittaja Simo Knuuttila, TT, FK on teologisen etiikan ja uskonnonfilosofian professori Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa.
(s-posti: simo.knuuttila (at) helsinki.fi)