Hyvinvoinnin tuotantokoneisto ja intressinsä kadottaneet kansalaiset

Kun talouskriisi iski edellisen kerran kunnolla päälle 1990-luvulla, työmarkkinoilta tippuvien tai sieltä pudonneiden ”kannustamisesta” tuli yhteiskuntakeskustelun muotiteema. Kaikkien oli kannustuttava työhön, jotta kansakunta nousisi uuteen kukoistukseen. Nyt päällemme laskeutunut 2010-luvun taantuma on herättänyt kansantalouden viisaat etsimään uudelleen tehokkaita kannustimia pitääkseen kansan tuottavassa työvireessä ja pelastaakseen harmaantuvan kansan tulevaisuuden. Keskustelun painottuessa tuottavuudeltaan heikompien syyllistämiseen, kotiäitien patistelemiseen pois lastensa luota sekä eläkeiän nostamiseen ja opintojen aloittamisen aikaistamiseen unohdetaan se suuri joukko, joka haluaisi ja voisi tehdä työtä, mutta joille ei anneta siihen mahdollisuutta edes nousukausien aikana.

Selvitin aihetta väitöskirjassani Kannustaminen ja moraali – kannustamisen idea suomalaisessa yhteiskuntapolitiikassa 1990-luvulta alkaen, joka valmistui vuonna 2008. Kiteytettynä: on kannustaja eli jokin valta- tai auktoriteettitaho, joka jollakin kannustimella kannustaa lisäpotkua kaipaavaa kannustettavaa valitsemaan tietyn tolkulliseksi katsotun toimintavaihtoehdon, jotta kannustajan asettama päämäärä toteutuisi. Eli hieman havainnollistaen: Aasia voidaan houkutella porkkanalla kantamaan suurempaa taakkaa. Kuten yritys houkuttelee johtajaansa tekemään huipputulosta optioiden innostamana. Tai työntekijöille räätälöidään bonusohjelmat, joilla heistä saadaan yhä suuremmat tehot irti. Tai valtiovalta koettaa saada työttömän töihin heikentämällä tämän muutenkin vähäistä perusturvaa.

Kannustimet toimivat kuitenkin vain silloin, kun niistä ei muodostu kannustettavalle liian suurta palkintoa tai kun kannustettava ei turru kepittämiseen. Keppi on tehokas vain työtehojen lisäämisen tai työttömyyden alkuvaiheessa, mutta mitä kauemmin keppiä tarjotaan, sitä varmemmin se lannistaa ihmisen. On siis virhe ajatella, että kannustamisen ydin tai tuottavuusongelman ratkaisu olisi siinä, miten ulkopuolisen valta- tai työnantajatahon asettamat kannustimet on viritetty. Yksi tutkimukseni päätulos olikin, että ketään ei voida kannustaa, jollei tarjotuilla kannustimilla ole yhteyttä siihen, minkä kannustettava kokee itselleen hyväksi. Aasi ei kanna raskasta taakkaa, jos porkkana maistuu aasin suussa pahalta, eikä työntekijä tee hyvää tulosta, jos työnteko on tekijälleen pelkkä taakka. Yhteys hyvän työn ja ihmisen hyvän välillä katkeaa, jos työ vie ihmistä, eikä ihminen työtä.

Lusmuilu kielletty

Jo antiikin ajoista lähtien lusmuilu yhteiskunnassa ja työpaikalla on ollut kiellettyä. Presidentti Sauli Niinistö muistutti 1.1.2013 uudenvuodenpuheessaan, ettei pelkkä oleskelu ole yhteiskunnassa sallittu, vaan ihmisen on tehtävä työtä hyvinvointinsa eteen. Filosofi Platon piti taas teoksessaan Valtio keskeisenä ongelmana sitä, että ihmiset tekevät vääriä valintoja, jotka puolestaan vaikuttavat epäedullisesti yhteiseen hyvinvointiin. Onnistuneen yhteiskuntapolitiikan kannalta ratkaisevaa on se, miten ihmisiä voidaan kannustaa tuottamaan yhdessä hyvinvointia ja jakamaan sitä oikeudenmukaisesti. Aristoteles vastaavasti uskoi, että ihmiset kyllä haluavat käyttää kykyjään ja taitojaan oman yhteisönsä hyväksi, jos heille vain tarjoutuu siihen aito tilaisuus. Eli aidot tilaisuudet saavat ihmiset osallistumaan yhteisen hyvinvoinnin kokoamiseen ja niiden puute taas tekee kaiken yhteistoiminnan mahdottomaksi. Aito tilaisuus onkin edelleen kannustamisproblematiikan ytimessä – työttömän on vaikea työllistyä tilanteessa, jossa hänelle ei ole tosiasiallisesti työtä tarjolla tai työn vastaanottaminen edellyttää toimeentulon merkittävää heikennystä, eikä tarjottu työ kohtaa millään tasolla työttömän omaa käsitystä hyvästä intressistä.

Intressit kannustamisen edellytyksenä

Aidon tilaisuuden rinnalla intressin käsite sijoittuu kannustinajattelun keskiöön. Jaana Hallamaa on määritellyt intressien olevan asioita, joita ihminen tarvitsee ja jotka lisäävät hänen hyvinvointiaan ja/tai täydellistävät häntä − kuten erilaiset kyvykkyydet, erityiset osaamisalueet ja kiinnostuksen kohteet (ekselenssit). Intressit avaavat näkymän ihmisen elämään kokonaisuutena: mitä kyvykkyyksiä, (elin)tapoja ja tottumuksia sekä inhimillisiä suhteita yms. ihmisen kannattaa hankkia ja missä/kuinka hänen kannattaa harjaannuttaa itseään, jotta hänen elämästään tulisi mahdollisimman hyvä, tyydyttävä ja onnistunut kokonaisuus. Intressien edellytyksenä on se, että ihminen arvostaa itseään ja elämäänsä sekä haluaa toteuttaa sen aikana erilaisia pyrkimyksiään. Intressi puolestaan katoaa tilanteissa, joissa ihminen menettää omanarvontuntonsa ja kokemuksensa omien kyvykkyyksien merkityksestä yhteisölleen.

Ihminen jättäytyy lusmuilemaan/oleilemaan silloin, jos hänelle ei löydy arvokasta tai edes mielekästä paikkaa yhteiskunnan tuotantokoneistossa. Työmarkkinoiden ulkopuolelle joutuneet ihmiset ovat moninainen joukko. Joukosta löytyy suoritusyhteiskunnassa loppuunpalaneita nuoria, päihderiippuvaisia, sairastuneita, mielenterveyskuntoutujia tai vaihtoehtoihmisiä, joilla on eri syistä kadonnut intressi osallistua markkinatalouden tuotantokoneiston pyörittämiseen. Monilla on ollut vakaa aikomus olla kunnollinen ja kansantaloudelle kelvollinen kansalainen, mutta elämä on syystä tai toisesta sysännyt heidät raiteille, jossa oma tuottavuus ja tehokkuus ovat laskeneet. Tällaisia ihmisiä on mahdotonta kannustaa tekemään yhtään mitään, jolleivät he pysty näkemään kannustimen ja sen osoittaman toimintavaihtoehdon yhteyttä intressiinsä. Tehokkaan kannustamisen ehto onkin se, että tarjotuilla kannustimilla on jokin yhteys kannustettavan motivaatiotekijöihin − toisin sanoen asioihin − joita kannustettava pitää omalta kannaltaan edullisina, suotuisina tai hyvinä. Tehokkaat kannustimet vaikuttavat kannustettavan valintoihin niin, että tämä valitsee sekä kannustajan että kannustettavan kannalta myönteisiä toimintavaihtoehtoja.

Ulkoiset kannustimet jäävät tehottomiksi

On kuitenkin virhe ajatella, että yhteiskuntapoliittisen kannustamisen ydin olisi siinä, miten valtatahon (julkisen vallan, valtiovallan, viranomaisten) kannustimet on viritetty. Suomessa 1990-luvulta 2000-luvulle asti toteutettu kannustin- ja aktivointipolitiikka keskittyi tarjoamaan kansalaisille erilaisia työllistymistä edistäviä kannustimia, joiden vaikuttavuus ei kuitenkaan vastannut odotuksia. Erityisesti näin kävi sellaisten ihmisten kohdalla, joilla on työttömyyden lisäksi joidenkin sairauksien ja päihde- sekä mielenterveyden ongelmien vuoksi työkuntoisuutta vähintään väliaikaisesti alentavia tekijöitä.

Yhteiskuntapolitiikassa kannustuksella pyritään usein vetoamaan kansalaisten pysyvämpiin intresseihin ja arvoihin, jotta he esimerkiksi sitoutuisivat pysymään työmarkkinoilla mahdollisimman pitkään. Mutta jos toimija ei jaa kannustajan käsitystä arvoista tai jos hänellä ei ylipäätänsä ole käsitystä omaa toimintaansa ohjaavista arvoista, hänen valintansa ovat tilannekohtaisten halujen ja mieltymysten ohjailtavissa. Samalla myös toimijan käyttäytymistä on vaikea ennakoida, ja hänen sitoutumisensa yhteisiin arvoihin on häilyvää.

Kriittisesti tarkasteltuna erilaisissa työvoimahallinnon kannustin- ja aktivointitoimenpiteissä ei ole kyetty ottamaan riittävästi huomioon kannustettavien ihmisten intressejä eli motivaatiotasoa, toimintavalmiuksia ja käsitystä heille merkityksellisistä asioista. Ne, joilla intressit ovat tuotantokoneiston kannalta kohdallaan, eivät tarvitse erityistä kannustamista, mutta ne, jotka ovat kadottaneet intressinsä yhteistoimintaan, eivät taas hyödy lukemattomista aktivointitoimenpiteistä, vaan suostuvat syrjäytymään kaikkien mahdollisuuksien äärellä.

Tuotantokoneistolle turhat kansalaiset

Suomessa on arvioitu karkeasti olevan jopa 200 000 ihmistä työmarkkinoiden ulkopuolella, vaikka suurella osalla heistä olisi työkykyjä ja -haluja. Hyljeksityssä asemassa olevia työnhakijaryhmiä ovat eri syistä vajaakuntoisiksi tai osatyökykyisiksi määritellyt henkilöt. Heitä ovat esimerkiksi vammaiset henkilöt ja mielenterveyskuntoutujat. Työmarkkinat vieroksuvat myös pitkään työttömänä olleita, ikääntyneitä, maahanmuuttajia ja ammattikouluttamattomia nuoria. He elävät työkyvyttömyyseläkkeillä ja erilaisissa sosiaaliturvajärjestelmän loukuissa, joista ei nousta ilman uudenlaista motivaatiota ja vahvaa intressiä työmarkkinoille.

Tukiriippuvuus ja kannustinloukut ovat heille arkipäivää, vaikka silti suurimmaksi ongelmakseen tai surukseen moni työtön kertoo omanarvontunnon menetyksen ja intressin katoamisen. He eivät saa kokea olevansa yhteiskunnalle tärkeitä kansalaisia, joiden taitoja ja kykyjä kaivataan siinä yhteisössä, jossa he elävät. Heiltä on kadonnut intressi rehkiä työmarkkinoilla, joilla heidän osaamistaan ei oikeasti ole osattu arvostaa. Vaikka he olisivat tehneet kuinka hyvin työnsä tahansa, markkinatalouden lainalaisuudet ovat heittäneet heidät hyödyttöminä työmarkkinoiden ulkopuolelle. Näistä ihmisistä on muodostunut yhteiskunnalle hyödyttömiä ja kalliita kansalaisia, joita syyllistetään siitä, että he eivät kelpaa työnantajille. Kuitenkin heitä yritetään silti keinotekoisesti aktivoida työmarkkinoille, jolta ei heille työpaikkaa heru.

Erilaisten työttömyys-, byrokratia-, köyhyys- ja tuloloukkujen ohella suomalaiset putoavat uupumusloukkuihin.  Työyhteisöjen kiireisyys tai kuormittuneisuus vaikeuttaa huomattavasti heikommassa asemassa olevien työllistämistä. Osatyökykyisten ohjaukseen tai tukeen ei uskota löytyvän resursseja. Lisäksi voidaan kysyä, mitä tämä tarkoittaa työssä olevien työntekijöiden kannalta. Oletettavaa on, että työyhteisö, joka ei ehdi ohjata tai tukea uutta työntekijää, ei välttämättä ehdi tukea myöskään työyhteisössä jo olevaa työntekijää, joka sairastuu tai muuten tarvitsisi tukea. Juuri näissä tilanteissa esimerkiksi mielenterveysongelmista kärsivien työhön paluu sairausloman jälkeen vaarantuu, ja hetkellinen poissaolo muuttuu tarpeettomasti pysyväksi tai pitkäksi työmarkkinoilta poistumiseksi.

Mitkään kannustimet eivät toisaalta riitä toteuttamaan oikeudenmukaista hyvinvointia, jollei ihminen ole saanut kokemusta omasta ihmisarvostaan. Taloudelliset bonukset eivät kata inhimillistä työkulttuuria, jollei työntekijä voi kokea hänellä itsellään ihmisenä olevan arvoa. Ihmisarvon kokemus taas syntyy siitä, miten meidät on kohdattu lapsena, nuorena ja aikuisena – kodissa, koulussa ja työelämässä.

Kasvatus kannustumisen edellytyksenä

Klassisessa ajattelussa ymmärrettiin, että kannustamisen edellytys on hyvä kasvatus ja inhimillisen hyvän huomioonottaminen. Parasta johtamista olisikin huolehtia ihmisten yksilöllisistä tarpeista ja paras tuottavuusohjelma sellainen, jossa huolehdittaisiin perheiden hyvinvoinnista ja edellytyksistä kasvattaa lapsiaan sekä koulujen oppilaista, opettajista ja työyhteisöjen jaksamisesta. Mikäli kasvatuksessa tai koulutuksessa on vakavia puutteita, ei ihmistä onnistuta enää aikuisena houkuttelemaan yhteisen hyvinvoinnin tavoitteluun ja olemaan kelpo tuottava kansalainen. Mikäli lisäksi työelämä näännyttää ihmisen ylimitoitetuilla suorituspaineilla, ei ihmisestä enää koulita myöskään innovatiivista supersuorittajaa. Näin ollen työntekijä, johon ei luoteta, vaan joka ajetaan loppuun, joutuu työyhteisön ulkopuolelle, ja uupumuksen jälkeinen paluu työyhteisöön sen täysivaltaisena jäsenenä on yhä vaikeampaa. Tällä tavoin tehokkuus- ja suorituskulttuuri syrjäyttää työkykyisiä ihmisiä työelämästä ja tekee monille arjesta ankaran selviytymistaistelun.

Suomalaista työllisyyden hoitoa on kritisoitu meillä ja maailmalla yksipuoliseksi ja joustamattomaksi. Jos ihmisiä pidetään lähtökohtaisesti työtä vieroksuvina etuuksien väärinkäyttäjinä, ei tuki- ja etuusjärjestelmää uskalletakaan muuttaa. Heikoimmassa asemassa oleville tukiriippuvaisille ihmisille ei pystytä tarjoamaan todellista mahdollisuutta parantaa tilannettaan omalla työllään. Suomessa ei ole myöskään osattu kannustaa ihmisiä käyttämään jäljellä olevaa työkykyä työmarkkinoiden hyväksi, eikä tehdä etuuksien ja työteon yhdistämistä kannattavaksi. Lisäksi liian monet työntekijät joutuvat Suomessa pysyvästi pois työmarkkinoilta terveysongelmien vuoksi, ja henkilöt, joiden työkyky on alentunut, eivät edes pääse mukaan työelämään − Tällainen tilanne on sekä sosiaalisessa että taloudellisessa mielessä tragedia.

Lopuksi

Suomalaisen työelämän vääränlainen tehokkuusajattelu sekä tämän taustalla vaikuttavat kovat arvot vaikuttanevat osaltaan siihen, että työstä syrjäytettyjen joukko on maassamme suuri. Lisäksi karu työkulttuurimme tuottaa olosuhteita, joissa työntekijät uupuvat ja kadottavat intressinsä toimia markkinatalouden tehokkuuskoneiston osana ja samalla työhön kelpaamattomien reservi kasvaa. Myös työssä toistaiseksi jaksavien työn tulos heikentyy jatkuvassa ylikuormituksessa. Vaikka työhyvinvointia lisäävien toimien vaikutusta eläkeikään tai työhön osallistumisen asteeseen on vaikeaa mitata, ei ole epäselvyyttä siitä, että hyvinvoivassa työyhteisössä on vähemmän sairauspoissaoloja, motivoituneemmat työntekijät ja työllä paremmat edellytykset olla luovaa ja tuottavaa. Keskeinen kysymys onkin, miten työkulttuurissamme jaksetaan tehdä yhä pitempiä työuria sekä olla työssä luovia että tuottavia.

Työllisyyden hoitamiseksi, sen kasvattamiseksi ja syrjäytymisen ehkäisemiseksi tarvittaisiin politiikkaa, jolla lannistamisen sijaan ryhdytään oikeasti kannustamaan ihmisiä. Kannustaminen ei ole erilaisten pakkojen lisäämistä, vaan sellaisen yhteistoiminnan rakentamista, jossa otetaan erilaisten ihmisten intressit huomioon. Kannustamissopimus rikotaan tilanteissa, joissa ihmiselle asetetaan kannustimia ja tarjotaan päämääriä, jotka eivät lisää hänen hyväänsä millään tavalla tai jopa heikentävät hyvinvointia.

Hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitäminen ja työurien pidentäminen vaatii inhimillistä työelämää, jossa on aitoja kannustimia sekä mahdollisuus joustoihin ja tukeen. Kun työyhteisöissä on edustettuina erilaisia ihmisiä, luottamus ja tuottavuus kasvavat ja työkulttuuri muuttuu inhimillisemmäksi. Tämä on perusteltua paitsi taloudellisesti – myös eettisesti. Sitä näkökulmaa ei ihmisten varassa toimivassa yhteiskunnassa ja työelämässä ole varaa unohtaa.

 

Kirjoittaja Liisa Björklund, TT, on kehitysjohtaja Helsingin Diakonissalaitoksella.
(s-posti: liisa.bjorklund (at) hdl.fi)

Kirjallisuus

Björklund, Liisa: Kannustaminen ja moraali: Kannustamisen idea suomalaisessa yhteiskuntapolitiikassa 1990-luvulta alkaen. Systemaattisen teologian laitos, Teologinen tiedekunta, Helsingin yliopisto, 2008.

https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/42599/kannusta.pdf?sequence=1