| Kari Syreeni |

Hyväntekeväisyys varhaisessa kirkossa

Syreeni

Köyhät teillä on luonanne aina”, toteaa Jeesus vanhimmassa säilyneessä evankeliumissa (Markus 14:7). Kuten muissakin uskonnoissa, myös kristinuskossa on alusta pitäen ollut sosiaalisesti järjestäytynyttä huolenpitoaSyreeniKari Syreeni vähempiosaisista. Köyhistä, sairaista ja leskistä huolehtiminen on yllättävänkin usein esillä varhaisissa kristillisissä dokumenteissa. Sitä perusteltiin uskonnollisesti ja sitä varten kehittyi jo varhain erityisiä toimintamuotoja työntekijöineen. Köyhäinhoito ei siis ole kirkon uskonnolliseen elämään kuulumatonta ”maallista” toimintaa, vaan osa uskonnon käytännöllistä harjoittamista. Toki varhaiset kristityt tulivat huomaamaan, että avun tarvitsijoita on moneksi – almuja annettaessakin piti varoa huijareita.

Varhaiskristillisen hyväntekeväisyyden juutalainen tausta

Hyväntekeväisyys on tavallista eri uskonnoissa, myös sekulaarissa yhteiskunnassa. Evoluutiobiologisesti taustalla voi olla pyrkimys oman ryhmän säilymisen varmistamiseen, mutta kulttuurin kehittyessä ryhmän käsite on laajentunut jopa koko ihmiskuntaa koskevaksi. Yksilötason motiivit vaihtelevat huomattavasti.  Rikkaille länsimaalaisille hyväntekeväisyysrahaston perustaminen takaa sosiaalisen arvostuksen oikeuttaen kuitenkin samalla ekonomisen eriarvoisuuden. Hindulaisuudessa ja buddhalaisuudessa munkkien tarpeista huolehtiminen on velvollisuus, jonka täyttäminen auttaa hyväntekijää tulevassa elämässä.

Varhaiset kristityt omaksuivat almujen annon juutalaisuudesta, missä se oli kehittynyt perinteiseksi hurskauden harjoittamisen muodoksi. Vuorisaarnassa annetaan ohjeita oikeasta almujen annosta, rukouksesta ja paastosta (Matt 6:1-18). Ohjeet ovat kuitenkin liioittelevia, eikä niiden perusteella ole helppo saada kuvaa Matteuksen seurakunnan käytännöstä. Epäselvyys voi tosin olla merkki ongelmasta: Ainakin osa Matteuksen seurakunnasta luultavasti osallistui synagogaelämään, jossa almuja kerättiin synagogan piirissä olevien köyhien auttamiseksi.  Toisaalta Matteuksen omassa seurakunnassa oli epäilemättä tarvetta vastaavaan toimintaan. Synagogan ja kirkon auttamisjärjestelmät kilpailivat siis keskenään. Riskinä oli, että almu synagogalle oli pois Matteuksen oman yhteisön avustusrahoista, mikä saattoi aiheuttaa ristivetoa. Periaate ”älköön vasen kätesi tietäkö mitä oikea tekee” (Matt 6:3) voidaan tulkita keinoksi vähentää seurakunnan sisäisiä jännitteitä. Jos almut annetaan salassa, seurakunnan jäsen ei tiedä, antaako toinen tukensa synagogalle vai omalle seurakunnalle – vai ehkä molemmille.

Lähimmäisrakkauden muotoja ja rajoja

Juutalaisuudessa lähimmäisrakkaus oli nimenomaan solidaarisuutta oman kansan ja uskonnon jäsenille. Toisaalta jo Israelin kuningasaikana syntyi ihanne, että maassa asuvia ”muukalaisia” ei saa kohdella kaltoin. Varhaiset kristityt puolestaan korostivat vihollisrakkauden vaatimusta. Luukkaan ns. kenttäsaarnassa, joka pohjautuu varhaisempaan, myös Matteuksen vuorisaarnassa käytettyyn lähteeseen, vihollisrakkauden opetuksella on uskonnollinen perusta: ”Jos te teette hyvää niille, jotka tekevät hyvää teille, mitä kiitettävää siinä on? Syntisetkin tekevät niin. Ja jos te lainaatte niille, joiden uskotte maksavan takaisin, mitä kiitettävää siinä on? Syntisetkin lainaavat toisilleen, kun tietävät saavansa takaisin saman verran. Ei, rakastakaa vihamiehiänne, tehkää hyvää ja lainatkaa, vaikka ette uskoisikaan saavanne takaisin. Silloin teidän palkkanne on suuri ja te olette Korkeimman lapsia, sillä hän on hyvä kiittämättömille ja pahoille.” (Luukas 6:33-35)

Lähimmäis- ja vihollisrakkauden opetuksesta huolimatta varhaisten kristittyjen solidaarisuus kohdistui erityisesti Kristus-uskoviin. Matteuksen kuvapuhe viimeisestä tuomiosta (Matt 25:31-46) on ilmeisesti ymmärrettävä tässä valossa. Puheessa ihmiset jaetaan tuomiolla vuohiin ja lampaisiin, kadotettuihin ja pelastuviin. Pelastuvat ovat niitä, jotka ovat tehneet hyvää avun tarpeessa oleville lähimmäisilleen. Tuomiota jakava kuningas sanoo: ”Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni.” Kun kadotetut kieltävät nähneensä kuningasta, hän selittää: ”Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.

”Vähimmät veljet” ovat ainakin Matteuksen perimätiedossa tarkoittaneet juutalaiskristittyjä kiertäviä sananjulistajia, kuten vertailu kohtaan Matt 10:40-42 osoittaa. On mahdollista, että jo Matteus ymmärsi lähimmäisrakkauden ulottuvan kristittyjen piirin ulkopuolelle. Joka tapauksessa tiedämme hieman myöhemmältä ajalta, että kristityt tunnettiin ulkopuolisiin suuntautuvasta auttamisalttiudestaan.

Kristityt eivät kuitenkaan olleet auttamishalussaan välttämättä sinisilmäisiä. Kahdentoista apostolin oppi eli Didakhe – toisella vuosisadalta syntynyt, kirkkokäsikirjaa muistuttava dokumentti – sisältää ns. kahden tien opin. Tämä kastekokelaille annettu eettinen opastus elämän ja kuoleman tiestä sisältää aineistoa, joka on sukua Matteuksen vuorisaarnalle. Vuorisaarnan vihollisrakkauden opetusta muistuttavassa kohdassa − jossa kehotetaan antamaan vaippaa haluavalle ihokaskin (vrt. Matt 5:41) ja antamaan jokaiselle pyytäjälle ilman, että vaatii sitä takaisin (vrt. Luuk 6:30) − Kahdentoista apostolin oppi varoittaa, että ottaja, joka ei pyydä puutteeseensa, joutuu tuomiolle. Antajankin on katsottava tarkoin, että avun saaja on oikealla asialla: ”Hiotkoon sinun almusi käsissäsi, kunnes tiedät, kenelle sen annat.” (Did 1:6) Taustalla saattaa olla karvaita kokemuksia. Sama dokumentti varoittaa myös seurakuntiin tulevista kiertävistä profeetoista.  ”Jokainen apostoli, joka tulee tedän luoksenne, otettakoon vastaan kuin itse Herra. Hän ei kuitenkaan tule viipymään enempää kuin päivän tai, jos on tarpeen, toisenkin; mutta jos hän viipyy kolme päivää, hän on väärä profeetta.” (Did 11:5)

Olivatko varhaiskristityt kommunisteja?

Farisealaisen juutalaisuuden tunnuspiirteisiin kuului tarkka kymmenysten maksaminen. Lisäksi jokainen juutalainen oli velvollinen suorittamaan temppeliveroa, joka tosin muuttui roomalaisten perimäksi veroksi juutalaissodan ja Jerusalemin hävityksen (v. 70 jKr.) jälkeen. Kymmenyksiä ei varhaiskristillisyydessä ilmeisesti yleensä maksettu. Sitä vastoin Luukas kertoo Apostolien teoissa varoittavan esimerkin pariskunnasta, joka myi maatilansa ja lupasi antaa myyntitulot seurakunnalle. Kun he kuitenkin pimittivät osan myyntituloista itselleen, kuolivat he siihen paikkaan (Ananias ja Safira, Apt 5:1-11). Luukkaan ihannoivan historiankirjoituksen mukaan Jerusalemin alkukristityt pitivät kaikkea omaisuutta yhteisenä. Tämä ”alkukommunismi” lienee Luukkaan hurskaan mielikuvituksen tai ainakin liioittelun tuote, vaikka ilmeisesti jotkut innokkaat käännynnäiset lahjoittivat omaisuutensa seurakunnalle – menettely, johon myös eräät nykyajan lahkot, niin kristilliset kuin ei-kristilliset, kannustavat jäseniään. 

Paavalin lähetystyön tuloksena syntyi Vähässä-Aasiassa (nykyisessä Turkissa) ja Kreikassa uusia, suurelta osin pakanakristillisiä seurakuntia. Niiden sosiaalinen kerrostuneisuus ja taloudellinen järjestelmä ovat olleet vilkkaan keskustelun kohteena. Nykytutkijoiden enemmistöstä poiketen Justin J. Meggitt on olettanut, että paavalilaiset seurakunnat koostuivat yksinomaan toimeentulon rajoilla elävästä köyhälistöstä, johon kuului Rooman valtakunnassa 99 prosenttia väestöstä. Henkiinjäämisen strategiana kristityillä oli keskinäinen avunanto, mutualismi.

Tutkijoiden enemmistö puolestaan hyväksyy saksalaisen emeritusprofessorin Gerd Theissenin käsityksen, jonka mukaan paavalilaiset seurakunnat esim. Korintissa kuuluivat sosiaalisesti eri kerrostumiin niin, että joukossa oli sekä köyhiä, alempiin luokkiin kuuluvia, että joitakin vauraampia jäseniä. Theissenin mukaan Paavali hyväksyi tämän yhteiskunnallisen ja taloudellisen eriarvoisuuden, mutta pyrki lieventämään sitä korostamalla rikkaiden velvollisuutta huolehtia köyhemmistä. Erityisesti taloudelliset erot näkyivät seurakunnan rakkaudenaterioissa. Toisin kuin nykyisessä ehtoollisen vietossa, varhaiskristillisissä kokoontumisissa saatettiin nauttia kokonaisia aterioita. Rikkailla oli luonnollisesti varaa parempiin aterioihin kuin köyhillä. Paavalin Korinttilaiskirjeissä antamat ohjeet pyrkivät lieventämään tätä sosiaalista eriarvoisuutta. Theissen ei kuitenkaan suoralta kädeltä torju Meggittin tarjoamaa mutualismin käsitettä, vaikka hänen käsityksensä Paavalin seurakuntien sosiaalisesta kerrostuneisuudesta poikkeaa Meggittin tulkinnasta.

Erityisesti Paavalin jälkeisen kristillisyyden piirissä voidaan Theissenin mukaan taas puhua rakkauspatriarkalismista. Sen mukaan yhteiskunta ja kirkko ovat hierarkkisesti rakentuneita. Samalla kristillinen etiikka vaatii, että taloudellisesti ylempänä olevat osoittavat alemmilleen rakkautta ja suojelevat heitä. Ns. ”huoneentaulut” Uuden testamentin myöhäisissä kirjeissä heijastavat tätä hierarkkista etiikkaa. Esimerkiksi Kolossalaiskirjeen huoneentaulujen mukaan (Kol 3:18-4:1) miehet, vanhemmat ja isännät suojelevat ja käyttävät määräysvaltaa vaimoihin, lapsiin ja orjiin nähden, ja näiden tehtävänä on olla kuuliaisia. Tämä rakkauspatriarkalismin malli koski perhekuntia, mutta heijasti myös yhteiskunnan yleisiä valtarakenteita suojelijoineen ja suojatteineen.

Suojelijoita, välittäjiä ja hyväntekijöitä

Suojelijan ja suojatin suhde oli vastavuoroinen: varakas ja arvossapidetty suojelija saattoi auttaa suojattiaan esim. tarjoamalla ruokaa, oikeusturvaa ja pääsyä vaikutusvaltaisiin piireihin. Suojatin taas tuli edistää auttajansa mainetta ja hyvinvointia. Vapautetusta orjasta saattoi tulla entisen isäntänsä suojatti. Luukkaan evankeliumissa (Luukas 7:1-10) mainittu roomalainen sadanpäällikkö esitetään Kapernaumin juutalaisyhteisön suojelijana. Kun hänen palvelijansa sairastui, juutalaisten vanhimmat vetosivat Jeesukseen: ”Se mies ansaitsee apusi. Hän rakastaa meidän kansaamme, ja meidän synagogammekin on hänen rakennuttamansa.” Taloudellisen avun vastapainoksi sadanpäällikkö sai yhteisön kiitollisuuden ja myötämielisyyden.  

Suojelija saattoi puolestaan olla välittäjä suojattinsa ja vielä mahtavamman tahon välillä (esim. Rooman eliitti, joka toimi maaseudun väestön ja kaupungin senaattorien välikätenä). Tutkijat ovat soveltaneet välittäjän roolia myös uskonnon alueelle kuvatessaan Paavalia välittäjäksi ja Jumalan/Kristuksen ”puolestapuhujaksi” seurakunnan suuntaan. Kokonaisuudessaan tämä sovellus ei ehkä ole aivan luonteva, mutta kirkkohistoriasta tiedämme, että Rooman kirkossa papisto sai vähitellen välittäjän roolin maallikkojen ja Jumalan välillä. Suojelijan aseman lisäksi rikkailla ja vaikutusvaltaisilla kansalaisilla oli myös mahdollisuus toimia hyväntekijöinä. Nämä kaksi roolia olivat lähekkäisiä, mutta hyväntekijäksi pääsi kertalahjoituksella, kun taas suojelijan asema osoitti pitkäaikaisempaa sitoutumista avunantoon.

Kristikunnan ensimmäinen yhteisvastuukeräys

Tärkeimpänä todisteena varhaiskristillisestä mutualismista Meggitt piti Paavalin seurakunnissa käynnistettyä keräystä Jerusalemin seurakunnan avustamiseksi. Paavali mainitsee tämän ”kolehdin” useamman kerran kirjeissään. Esim. Galatalaiskirjeessä (Gal  2:10) hän toteaa sopineensa Jerusalemin seurakunnan johtajien kanssa työnjaosta, jossa hänelle annettiin vapaus tehdä lähetystyötä pakanoiden keskuudessa. Mitään vaatimuksia ei Paavalin mukaan esitetty, paitsi tämä: ”Heidän köyhiään meidän vain tuli muistaa, ja niin minä olen ahkerasti tehnytkin.” (Gal 2:10)

Jerusalemin juutalaiset Kristus-uskovat olivat näitä ”köyhiä”, joita pakanaseurakuntien tuli ”muistaa” raha-avustuksilla. Ensimmäisessä Korinttilaiskirjeessä Paavali antaa ohjeita Korintin kristityille: ”Kun keräätte varoja Jerusalemin pyhille, noudattakaa niitä ohjeita, jotka olen antanut Galatian seurakunnille: kunkin teistä on aina sapatin jälkeisenä päivänä pantava syrjään rahaa sen mukaan kuin hänellä on varaa, jottei keräystä pantaisi toimeen vasta kun olen tullut sinne.” (1Kor 16:1-4)

Roomalaiskirjeen lopussa Paavali jälleen ottaa esiin kolehdin: ”Nyt olen kuitenkin lähdössä Jerusalemiin viemään avustusta pyhille. Makedonian ja Akhaian seurakunnat ovat näet päättäneet antaa yhteisen lahjan Jerusalemin seurakunnan köyhille. Näin ne siis ovat päättäneet, ja ne ovatkin tämän heille velkaa. Jos kerran pakanuudesta kääntyneet ovat päässeet osallisiksi Jerusalemin pyhien hengellisistä aarteista, heillä on puolestaan velvollisuus auttaa näitä aineellisesti.”  (Room 15:25-27)

Jerusalemin ”köyhille” koottava ekumeeninen kolehti oli siis Paavalille selvästi sydämen asia. Lisäksi rahalahjalla oli konkreettisen tavoitteen ohella myös symbolinen merkitys: Pakanakristityt olivat uskostaan ”velkaa” Jerusalemin juutalaisille alkukristityille, joiden keskuudesta evankeliumi oli lähtenyt liikkeelle. Käsitteenähän ”köyhät” on jo Vanhassa testamentissa myönteisiä merkityksiä saanut kunnianimi Jumalan uskollisille palvelijoille. Myöhemmältä ajalta tunnemme myös saman nimityksen juutalaiskristillisen yhteisön nimenä (”ebionilaiset” eli ”köyhät”).

Emme kuitenkaan tiedä, oliko pakanaseurakuntien kolehti Jerusalemin johtajien toivomus vai pikemmin Paavalin ajatus, jonka pontimena oli halu ylläpitää hyviä suhteita Jerusalemiin, missä hänen laista vapaaseen pakanalähetykseensä suhtauduttiin epäluuloisesti. Paavali itsekin oli epävarma miten hänen organisoimansa kolehti otettaisiin vastaan, koska hän kertoo toivovansa, että ”lahja, jonka vien Jerusalemiin, olisi pyhille mieluinen” (Room 15:31). Se, miten lahjalle kävi, ei ole tiedossamme.

Diakonit ja lesket – auttamisen ammattilaisia?

Apostolien tekojen 6. luvussa on kertomus seitsemän miehen valinnasta hoitamaan päivittäisiä ruoka-avustuksia. Apostolien mukaan tämä järjestely takasi sen, että he itse saattoivat keskittyä sananjulistukseen. Seitsemän miestä tuotiin apostolien eteen, ja apostolit rukoilivat ja panivat kätensä heidän päälleen. (Apt 6:1-6). Koska miesten tehtävästä käytetään palvelemista merkitseviä sanoja (substantiivi diakonia, ’palvelu’,  ja verbi diakonein, ’palvella’), on usein ajateltu, että kertomus kuvaa ensimmäisten diakonien asettamista virkoihinsa. Tämä tulkinta on kuitenkin ongelmallinen: Miehistä ei käytetä nimitystä diakonos. Vastaava verbi taas tarkoittaa palvelua varsin laajasti, myös sananjulistusta. Kertomuksesta kyllä ilmenee, että miehet valittiin hoitamaan ruoka-avustuksia, mutta samassa yhteydessä annetaan ymmärtää, että valinnan taustalla oli Jerusalemin kristittyjen kahtiajako kreikankielisiin ja hepreankielisiin.

Kreikankieliset hellenistit olivat muualta tulleita juutalaisia Kristus-uskovia, jotka valittivat leskiensä tulleen syrjityiksi ruoka-annosten jaossa. Tämä viittaa siihen, että miesten valinta oli samalla − ja ehkä pääasiassa − osoitus seurakunnan jakautumisesta kahtia. Avustusvirkaan valituista miehistä kaksi mainitaan myöhemmin Apostolien teoissa (Stefanos luvuissa 6-7 ja Filippos jakeessa 21:8), ja tällöin ilmenee, että he toimivat aivan samassa julistustehtävässä kuin apostolit. Diakonin virkaa ei siis voi suoraan johtaa Apostolien tekojen kuvauksesta. Kuitenkin jo 100-luvun alkupuolella diakonit mainitaan kaitsijan (piispan) ja toisinaan vanhinten (presbyteerien) ohella seurakunnan työntekijöinä: näin esim. Kahdentoista apostolin opissa ja Antiokian piispan Ignatioksen kirjeissä. Diakonista oli tällöin tullut piispan avustaja, jolle ilmeisesti lankesi myös erilaisia käytännön tehtäviä.

Lesket puolestaan ovat monissa varhaiskristillisissä teksteissä apua tarvitsevien listalla. Jaakobin kirjeessä todetaan, että ”(p)uhdasta, Jumalan ja Isän silmissä tahratonta palvelusta on huolehtia orvoista ja leskistä, kun he ovat ahdingossa, ja varjella itsensä niin, ettei maailma saastuta.”  (Jaak 1:27)

Pelkästään avun kohteita lesket eivät kuitenkaan vain olleet: Paavalin jälkeen kirjoitetussa ensimmäisessä Timoteus-kirjeessä on mielenkiintoisia ohjeita leskistä: ”Leskien luetteloon kelpaa vain sellainen, joka on kuusikymmentä vuotta täyttänyt ja joka on ollut vain yhden miehen vaimo. Hänen on oltava tunnettu hyvistä teoista, siitä että hän on kasvattanut lapsia, majoittanut kotiinsa matkalaisia, pessyt uskovien vieraidensa jalat, auttanut vaikeuksissa olevia ja kaikin tavoin harrastanut hyvää.”  (1 Tim 5:9-10)

Naisleskien merkitseminen luetteloon viitannee siis heidän nauttimaansa erityisasemaan ja todennettuun palveluhaluun. Piispoihin ja diakoneihin nähden heidän asemansa näyttää kuitenkin olleen heikompi. Samassa yhteydessä 1 Tim neuvoo, että nuorempia leskivaimoja on kannustettava avioliittoon ja että seurakunnan vastuulla ovat vain yksin elävät lesket. Siten 1 Tim:n ohjeissa voi nähdä merkkejä sekä voimistuvasta patriarkaalisesta järjestyksestä että yhä elävästä keskinäisen avunannon ihanteesta.

 

Kirjoittaja Kari Syreeni, TT, on Uuden testamentin eksegetiikan professori Åbo Akademin teologisessa tiedekunnassa.
(s-posti: kari.syreeni (at) abo.fi)  

 

Kirjallisuus

Latvus, Kari: “Auttajan viran alkuperän uusi tulkinta” K. Latvuksen ja A. Eleniuksen toimittamassa julkaisussa Auttamisen teologia. Helsinki: Kirjapaja, 2007, s. 52-82.

Meggitt, Justin J.: Paul, Poverty and Survival. Edinburg: T&T Clark, 1998.

Räisänen, Heikki: “Raamattu, varhaiskirkko ja diakonia” K. Latvuksen ja A. Eleniuksen toimittamassa julkaisussa Auttamisen teologia, Helsinki: Kirjapaja, 2007, s. 37-51.

Syreeni, Kari: “Paul and Love Patriarchalism: Problems and Prospects”, aikakauskirjassa In die Skriflig 37/3 (2003), s. 395-422.  Artikkeli löytyy osoitteesta http://www.indieskriflig.org.za/index.php/skriflig / (search:syreeni).

Syreeni, Kari: “Separation and Identity: Aspects of the Symbolic World of Matt 6.1–18,” New Testament Studies  40 (1994), s.  522–541.

Theissen, Gerd: The Social Setting of Pauline Christianity, Philadelphia: Fortress Press, 1982.