Ortodoksit ja muslimit jälkeen Srebrenican − näkökohtia uskontokuntien suhteisiin Serbiassa

Jugoslavian hajoamissodat 1990-luvulla synnyttivät vakavia ristiriitoja Länsi-Balkanin kristittyjen kesken sekä ortodoksien että muslimien välillä. Sodan aikana esiintyi myös kaksoispuhetta: Virallisissa julkilausumissa eri uskontokunnat vetosivat, yhdessä tai erikseen, rauhan puolesta. Epävirallisesti monet uskonnolliset johtajat tukivat oman uskontokuntansa aseellista taistelua muita vastaan.

Sotien jälkeen Länsi-Balkanin uskontokunnat olivat saman ongelman edessä kuin poliitikotkin: miten elää yhdessä sodan aikaisen vihollisen kanssa.

Ortodoksisille kirkoille ongelmana olivat sekä läntiset kirkot että islamilaiset yhteisöt. Jälkimmäisistä Serbian ortodoksinen kirkko on kiinnittänyt huomiota varsinkin albaanimuslimeihin.

Kireät suhteet albaaneihin liittyvät serbien ja albaanien Kosovossa 1990-lopulla ja 2000-luvun alussa käymiin taisteluihin sekä valtaenemmistöltään albanialaisen ja islamilaisen Kosovon yksipuoliseen itsenäistymiseen helmikuussa 2008. Monet vakaumukselliset serbiortodoksit pitävät Kosovoa edelleen osana Serbiaa ja syyttävät, osin aiheellisesti, Kosovon albaaneja paikallisten ortodoksisten kirkkojen ja luostarien tuhoamisesta sekä hyökkäyksistä ortodoksien kimppuun.Teuvo Laitila

”Asenteen on muututtava”

Balkanin ortodoksiset kirkot ovat tavallisimmin käyneet keskusteluja koko muslimimaailman kanssa osana yleiskristillistä islam-dialogia. Virallinen paikallistason dialogi on ollut harvinaista, vaikka ortodoksien ja muslimien johtohenkilöt ovat ajoittain keskustelleet yhteisöjen välisistä ongelmista epävirallisella tasolla.

Serbiassa tiettävästi ensimmäinen paikallinen ortodoksien ja muslimien dialogi järjestettiin marraskuussa 1999, pian sen jälkeen kun Serbian joukot olivat joutuneet vetäytymään Kosovosta. Dialogikumppanina olivat Serbian slaavia puhuvat muslimit. Nämä asuivat − ja asuvat yhä − strategisesti tärkeällä Sandžakin alueella Serbian, Kosovon ja Montenegron rajalla, missä myös dialogikokous järjestettiin.

Poliittisesti tapaamisella oli ilmeisesti tarkoitus saada muslimit pysymään puolueettomina serbien ja albaanimuslimien taistelussa Kosovon hallinnasta. Tapaamisesta julkistetussa raportissa yksi kokouksen ortodoksista maallikkoedustajista, lakimies Marko Djurić, korosti asennemuutoksen tarpeellisuutta. Hän sanoi, että ortodoksien on luovuttava ennakkoluuloistaan, kuten muslimien näkemisestä murhamiehinä, sekä otettava lopultakin muslimien usko vakavasti.

Kuusi vuotta myöhemmin Djurić toisti näkemyksensä sarajevolaisessa Znakovi vremena (Ajan merkit) -lehdessä julkaistussa artikkelissa. Hän kritisoi ortodoksisia kirkkoja yleisesti pitäytymisessä Johannes Damaskolaisen ajan käsityksissä. Tämä 700-luvun alkupuolella kirjoittanut teologi määritteli islamin yhdeksi kristillisperäiseksi harhaopiksi. Djurićin mielestä kirkkojen oli jo aika muuttua, ja muutos tulisi aloittaa tunnustamalla muslimeja kohtaan tehdyt synnit. Konkreettisena toimenpiteenä Djurić ehdotti Serbian ortodoksiselle kirkolle anteeksipyyntöä kesällä 1995 tapahtuneesta joukkomurhasta. Paikalliset serbijoukot surmasivat tuolloin Srebrenicassa, Itä-Bosniassa, noin 7 000 muslimimiestä ja -poikaa. Serbian hallitus tunnusti maaliskuussa 2010 Srebrenican Euroopan julmimmaksi joukkomurhaksi toisen maailmansodan jälkeen. Serbian nykyinen presidentti Tomislav Nikolić on kuitenkin kiistänyt, että kyse olisi ollut kansanmurhasta, kuten Bosnian muslimit sanovat. Serbian kirkko on puolestaan vaiennut koko asiasta. Se on muistanut vain Jugoslavian hajoamissodissa surmattuja serbejä.

Historialliset ja poliittiset syyt erontekojen taustalla

Djurić on poikkeuksellinen hahmo Serbian ortodoksisessa kirkossa. Niinpä hänen on ollut vaikea saada näkemyksiään julkisuuteen kotimaassaan. Edellä mainitut kirjoitukset esimerkiksi on julkaistu ulkomailla.

Tähän on luultavasti useita syitä. Yksi syy on periaatteellinen. Kirkon vuosisatoja rakentama ja vaalima kuva islamista ja muslimeista on ylipäätään kielteinen. Muslimeista puhuttaessa on tapana viitata turkinvallan aikaiseen historiaan ja muslimien tuolloin serbeille aiheuttamiin kärsimyksiin. Nykypäivänä muslimien nähdään jatkavan samaa perinnettä, toisin sanoen olevan uhka serbeille.

Toinen syy on poliittinen, ulottuvuuksiltaan nationalistinen ja valtapoliittinen.

Serbian kirkko on usein korostanut olevansa kansansa edustaja. Tämä ajatus ruumiillistui Serbian kirkon johdossa vuosina 1990–2009 olleen patriarkka Pavlen henkilössä. Patriarkan asemaa ilmentää hyvin se, että Pavlen hautajaispäivä oli kansallinen vapaapäivä ja että valtio järjesti kaikille halukkaille – arviolta puolelle miljoonalle ihmiselle – kuljetuksen hautajaisiin. Kansallista luonnettaan korostavalle kirkolle dialogi muslimien kanssa ei ole ollut helppoa, koska myötämielinen suhtautuminen muslimeihin tai islamiin saatetaan helposti leimata kansallisten ihanteiden, mukaan lukien ortodoksisuuden, pettämiseksi.

Dialogia on tästä huolimatta kuitenkin käyty, mikäli sen avulla on katsottu mahdolliseksi saavuttaa valtapoliittisia etuja. Kosovossa dialogi muslimien − ja myös katolilaisten − kanssa alkoi keväällä 2000 ja jatkui neljä vuotta. Sen päättivät maaliskuussa 2004 syttyneet väkivaltaisuudet, joissa albaanit hyökkäsivät Kosovon serbiväestön kimppuun sekä hävittivät ortodoksisia kirkkoja, luostareita ja hautausmaita. Dialogia yritettiin käynnistää kahtena seuraavana vuonna, mutta tulokset jäivät vähäisiksi.

En väitä, että dialogi Kosovossa oli Serbian kirkon puolelta pelkästään poliittista. Pidän kuitenkin selvänä, että yhteydenpidolla muslimiväestöön pyrittiin estämään Kosovon irtautuminen Serbiasta. Kosovon itsenäiseksi julistamisen jälkeen dialogi aloitettiin uudelleen. Ortodoksien keskeisenä tavoitteena oli nyt turvata Kosovon serbivähemmistön asema. Siten dialogin poliittinen ulottuvuus perustuu todennäköisesti kirkon ja valtion läheiseen yhteyteen, ei niinkään kirkon opillisiin käsityksiin.

Dialogi ajankohtaistui Pavlen kuoleman jälkeen myös Serbiassa. Uusi patriarkka, Irinej, joutui heti virkaan astuttuaan ottamaan kanta islamiin. Belgradilainen iltapäivälehti Blic uutisoi tammikuussa 2010 patriarkan sanoneen, että vähemmistönä muslimit ovat sopuisia, mutta enemmistönä he sortavat muita. Uutinen närkästytti Serbian islamilaisia yhteisöjä. Irinej antoi tämän johdosta tiedotteen, jossa hän sanoi lehden siteeranneen häntä epätarkasti ja pyysi anteeksi, mikäli oli loukannut ”kanssaluotujamme ja veljiämme”, muslimeja. Hän sanoi myös Serbian kirkon kunnioittavan maan islamilaisia yhteisöjä.

Virallisilla sivuillaan Serbian ortodoksinen kirkko ei kuitenkaan juuri käsittele maan muslimiyhteisöjä. Kirkko uutisoi ensisijaisesti islamista Venäjällä ja Lähi-idässä. Julkisuuskuvassa islam sijoitetaan näin ollen Serbian ulkopuolelle. Ja koska uutisointi usein liittyy väkivaltaisuuksiin tai uhkatilanteisiin, uutisoinnista syntyy – monista länsimaista tuttuun tapaan – kuva islamista uhkana ”meille”.

Lisäksi kirkko välttelee julkisuudessa käsittelemästä sisäisiä erimielisyyksiään. Yhtäältä kirkon sisällä on niitä, jotka haluavat kaikin keinoin säilyttää sen ”puhtauden” suhteessa niin ”turmeltuneeseen” länteen kuin ”vihamieliseen” itään. Toisaalta on myös niitä, jotka näkevät vuoropuhelun ainakin lännen, kenties myös muslimien, kanssa olevan mahdollista.

Muslimin kohtaaminen nyky-Balkanilla

Se, että Länsi-Balkanin ortodoksit ja muslimit ovat usein vaieten – tai kiroten – sivuuttaneet toisensa, ei tarkoita sitä, että heidän tulisi toimia näin jatkossakin. Virheistä voi oppia. Kysymys lienee lähinnä siitä, haluavatko eri osapuolet maksaa oppirahat.

Marko Djurićin mielestä ortodoksina eläminen Srebrenican jälkeen tarkoittaa rukoilemista rauhan ja anteeksiannon puolesta, mihin sisältyy myös oman menneisyyden käsittely. Kirkon tai ainakin yksittäisten kirkon palvelijoiden on tunnustettava oma erehtyväisyytensä. Esimerkkinä Djurić mainitsee eräiden Serbian kirkon edustajien, muiden muassa patriarkka Pavlen, Jugoslavian hajoamissotien aikaiset läheiset yhteydet Bosnian serbien johtajaan Radovan Karadžićiin: tällöin kansalliset intohimot asetettiin eettisten arvojen edelle. Toisaalta vielä 2009 tehdyn kyselytutkimuksenkin mukaan puolet Serbian serbeistä katsoi, ettei Srebrenican joukkomurhan toimeenpanneen yksikön komentaja, Ratko Mladić, ollut syyllistynyt niihin rikoksiin, joista Haagin kansainvälinen sotarikostuomioistuin häntä syytti.

Kansallishenkistä islam-vastaisuutta esiintyy myös oppineiston keskuudessa. Belgradilainen itämaiden kielten ja kulttuurien professori Darko Tanasković kuvasi 2006 serbiksi ilmestyneessä kirjassaan Islam ja me Bulgarian, Makedonian, Sandžakin, Kosovon, Albanian sekä Bosnian ja Hertsegovinan muslimiväestöä aggressiivisena yhteisönä, jonka tavoitteena oli vallata Eurooppa.

Uskontodialogin edellytyksistä ja esteistä

Marko Djurićin mukaan ortodoksien ja muslimien olisi keskinäisessä kanssakäymisessään lakattava puolustamasta oman uskontonsa ehdotonta totuutta ja keskityttävä − oman uskontonsa totuusarvoa hylkäämättä − sellaisiin periaatteisiin, jotka ovat molemmille yhteisiä. Tällainen ”ekumeeninen totuus” on hänestä esimerkiksi pyrkimys oikeudenmukaisuuteen.

Yhteisten asioiden pohtimisen esteenä on usein puuttuva tietämys toisen uskonnon opista. Ortodoksit, ja kristityt yleensä, tuntevat monesti hyvin islamin poliittista historiaa ja nykypäivää sekä ääriliikkeiden näkemyksiä ja toimintaa, mutta ovat harvoin syvällisesti perehtyneet esimerkiksi Koraanin teologiaan tai islamilaiseen koraanintulkintaan. Tällainen tietämättömyys johtaa usein halpahintaiseen kritiikkiin, jossa islam leimataan keskiaikaisen polemiikin tavoin harhaopiksi.

Edellä mainitun lisäksi Djurić näkee dialogin esteenä myös ortodoksisten kirkkojen kirkko-oikeusperinteen, kanonit, jotka sisältävät määräyksiä ortodoksien suhteista toisuskoisiin. Laodikean paikallissynodin päätösten ja Apostolisten sääntöjen mukaan oikeauskoisten kristittyjen ei ole lupa rukoilla kerettiläisten ja harhaoppisten kanssa. Djurićin mukaan kyseiset säännöt on ymmärrettävä osana kristillisen teologian muotoutumista sekä kristinuskon eriytymistä juutalaisuudesta, koska kristinopin sisältö ei ollut vielä mainittujen päätösten aikaan vakiintunut. Mikäli ortodoksit kuitenkin ymmärtävät kanonien olevan sidoksissa aikaan, ja siten tarvittaessa muutettavissa, he ovat myös valmiita ymmärtämään, että suhdetta ja suhtautumista muslimeihin voidaan muuttaa.

”Vanhoillinen” asenne muslimeja kohtaan on helppo tuomita

Läntisten kirkkojen piirissä on luultavasti helppo yhtyä Djurićin kritiikkiin. On helppo vaatia ortodoksisilta kirkoilta ”järkeenkäyviä” uudistuksia ja sopeutumista länsimaiseen yhteiskuntaan. ”Vanhoilliset” on helppo tuomita.

En lainkaan epäile, ettei Djurićin näkemyksissä olisi paljon muutakin hyvää kuin hyvä tarkoitus. Kristittyjen ja muslimien suhteiden kohentaminen on tarpeellista, ja monin paikoin välttämätöntä, eikä se voi tapahtua ilman Djurićin esittämää asennemuutosta. Tosin hän itsekin tietää, ettei asennemuutos toteudu siten, että maallikko kertoo kirkolle, mitä sen pitää tehdä. Ortodoksisten kirkkojen muutos voi alkaa lähiaikoina (tai lähivuosisatoina) vain instituution sisältä, ja tähän tarvitaan sekä ”vanhoillisten” että ”uudistusmielisten” piispojen, alemman papiston ja maallikkojen vuoropuhelua. Ilman sitä, että erilaiset ortodoksit pystyvät keskustelemaan keskenään ja toisten kristittyjen kanssa, on Balkanilla turha odottaa merkittäviä muutoksia ortodoksien suhteissa muslimeihin ja islamiin.

 

Kirjoittaja Teuvo Laitila, FT, dos. opettaa uskontotiedettä ja ortodoksista kirkkohistoriaa Itä-Suomen yliopiston filosofisen tiedekunnan teologian osastolla.
(s-posti: teuvo.laitila (at) uef.fi)

Kirjallisuutta

Djurić, Marko: What Shall We Talk About Today? Righteousness as an Issue of Christian and Islamic Dialogue. Religion in Eastern Europe 20 (4), 2000, 1–10.

Djurić, Marko: Being a Christian or a Muslim – How? – The question is now. Religion in Eastern Europe 27 (2), 2007, 22–44.

Kube, Stefan: Serbiens Orthodoxie nach Patriarch Pavle. Glaube in der 2. Welt 2/2010, 14–15.

Mojzes, Paul: Orthodoxy and Islam in the Balkans: Conflict or Cooperation? Religion, State & Society 36 (4), 2008, 407–421.

Linkkejä aiheesta

Memorial service for 3267 killed Serbs in Podrinje

Serb Patriarch Clarifies Serbian Orthodox Church’s Position on Islam