Keskustelua uskonnonopetuksen reunaehdoista

Tästä on kyse

Tapio Puolimatkan artikkeli kognitiivisesta uskontotieteestä ja uskonnollisesta kasvatuksesta nostaa esiin pohtimisen arvoisia kysymyksiä. On helppo olla Puolimatkan kanssa samaa siitä, että uskonto on ihmiselle luontaista eikä opittua. Vaikeaa sen sijaan on yhtyä hänen mustavalkoiseen kuvaukseensa siitä, miten kognitiivisen uskontotieteen tuloksia on tulkittu ja miten niitä tulisi tulkita. Kannatan myös sitä johtopäätöstä, että kasvatus tulisi toteuttaa ”dialogisesti pluralistisessa viitekehyksessä, jossa eri näkemykset kilpailevat toistensa kanssa”. Puolimatka polarisoi kuitenkin artikkelissaan keskustelun kahden vaihtoehdon väliseksi: tuloksia voidaan tulkita joko ”pelkistävässä naturalistisessa tulkintatraditiossa” tai Puolimatkan edustamassa ”teistisessä, ei-pelkistävässä” traditiossa. Tällainen yksinkertaistus antaa väärän kuvan kognitiivisen uskontotieteen piirissä käydystä keskustelusta. Suuri osa kognitiivisesta uskonnon tutkimuksesta on liian palapelinomaista, avointa monille selityksille ja metodisesti monimuotoista, jotta se soveltuisi Puolimatkan tarkoitusperiin.

Puolimatkan lähestymistapa sulkee myös pois sellaisen näkökulman kognitiiviseen uskontotieteeseen – ja tieteeseen ylipäänsä – jonka varaan voisi rakentaa aitoa ”dialogista”, ”indoktrinaatiota” ja ”ajatusten pakkosyöttöä” vastustavaa uskonnollista kasvatusta. Vaikka Puolimatka markkinoi dialogia ja ajatusten pakkosyötön vastustamista teistisen näkökulmansa tavaramerkkeinä, näitä tavoitteita on viime kädessä mahdoton toteuttaa Puolimatkan esittämissä ahtaissa puitteissa.

Edustaako Justin Barrett Puolimatkan teististä näkökulmaa?

Artikkelinsa alussa Puolimatka esittelee kognitiivisen uskontotieteen tuloksia osoittaakseen, kuinka ne kumoavat ns. indoktrinaatiohypoteesin, jonka mukaan uskonto ei olisi ihmiselle luontaista vaan opittua. Puolimatka tukeutuu tässä yhteydessä, ja kautta linjan koko artikkelissaan, erityisesti Justin Barrettin tutkimuksiin. Kognitiivisten uskontotieteilijöiden joukossa Barrett tulee lähimmäksi Puolimatkan omaa teististä näkemystä siltä osin, että Barrett on useammassa yhteydessä tuonut esiin oman kristillisen vakaumuksensa. Puolimatkan esityksen valossa Barrett näyttäytyy kuitenkin lähes samanlaisena teistinä kuin Puolimatka itsekin, mikä antaa täysin väärän kuvan Barrettin näkemyksistä.

Kun Puolimatka esimerkiksi referoi Barrettin tutkimuksia siitä, missä iässä lapset alkavat tehdä eron jumalten ja ihmisten kykyjen välillä, hän antaa sen kuvan, että Barrettin(kin) mukaan lapsilla olisi luontaisesti teologisesti ”oikeaoppisia” käsityksiä Jumalan kaikkitietävyydestä. Barrett itse kuitenkin välttää tekemästä tällaisia suoraviivaisia opillisia johtopäätöksiä lasten luontaisesta taipumuksesta, jonka perusteella he olettavat, että kaikilla intentionaalisilla toimijoilla on superkykyjä (tosin en voinut tarkistaa Puolimatkan viitettä ”Barrett 2007, 8”, koska vastaavaa teosta ei ole Puolimatkan kirjallisuusluettelossa).

Puolimatka esittää myös, että ”Barrett tulkitsee kognitiotieteen paljastamia tosiasioita teistisessä viitekehyksessä siten, että Jumala on antanut ihmiselle luonnollisen kyvyn saada tietoa Jumalasta.” Tämän jälkeen seuraa sitaatti Barrettilta, joka on sinänsä käännetty oikein, mutta joka katkaistaan siinä kohdassa, missä Barrett alkaa esittää omaa positiivista käsitystään evoluutioteoriasta. Barrett ei selvästikään ole samanlainen teisti kuin evoluutiokriitikkona tunnettu Puolimatka.

Barrett eroaa Puolimatkasta myös siinä, että hänen mukaansa tieteellistä tutkimusta voidaan tehdä sellaisilla pelisäännöillä, että ei ole väliä, uskooko tutkija Jumalaan vai ei. Barrett sijoittaa kognitiivisen uskontotieteen nimenomaan tälle alueelle: ”I find the cognitive science of religion independent of whether someone should or should not believe in God” (Barrett 2004, 123).  Barrett edustaa siis selvästi juuri sellaista näkökulmaan tieteen tekemiseen, minkä mahdollisuuden Puolimatka pyrkii kiistämäänomasta teistisestä näkökulmastaan käsin.

Vaikka Barrett paljastaa paikoitellen oman kristillisen vakaumuksensa hän pitää mahdollisena myös sitä, että kognitiivisen uskontotieteen tuloksia tulkitaan muiden uskontojen viitekehyksessä. Toisin kuin Puolimatka, joka ankkuroi kantansa ”oikeaoppiseen teologiaan”, Barrett tähdentää, että kognitiivisen uskontotieteen tuloksia voidaan tulkita myös ”teologioiden” valossa. Itse asiassa ennen kuin Barrett esittää oman kristillisen näkemyksensä, johon edellä on viitattu, hän kuvailee sitä, kuinka lasten luontainen jumalausko voitaisiin ymmärtää myös hindulaisessa perinteessä: reinkarnaation vuoksi lapset ovat vasta vähän aikaa sitten olleet yhteydessä jumalalliseen todellisuuteen, ja sen vuoksi heidän ymmärryksensä ja uskonsa on puhtaampaa.

Kuinka hyvin Richard Dawkins edustaa kognitiivista uskontotiedettä?

Puolimatka käsittelee kirjoituksessaan hyvin laajasti myös Richard Dawkinsin tunnettua meemiteoriaa, jossa ajatellaan kulttuuristen ilmiöiden leviävän yhteisöissä samaan tapaan kuin geenit leviävät biologisissa populaatioissa. Meemiteorian taustaksi Puolimatka esittelee Dan Sperberin ajatuksen kulttuurien leviämisestä epidemioiden tavoin. Sperber ei kuitenkaan ajattele, että uskonto yhtenä tällaisena ”epidemiana” olisi välttämättä haitallinen. Tässä suhteessa hän eroaa Richard Dawkinsista ja Daniel Dennettistä, kuten Puolimatkakin toteaa. Sperber suhtautuu kuitenkin kriittisesti myös Dawkinsin meemiteoriaan, sillä se ei tee oikeutta kulttuuristen ilmiöiden alituisille muutoksille. Sperberin epidemiologisen ajattelun lähtökohtana on havainto siitä, että kulttuurin piirissä ”mutaatiot” ovat enemmän sääntö kuin poikkeus. Tässä suhteessa kulttuurievoluutio poikkeaa olennaisesti biologisesta evoluutiosta (Sperber 1996, 101-106). Kun Puolimatka polarisoi keskustelunsa kahteen vaihtoehtoon – Dawkinsin pelkistävään naturalismiin ja omaan teismiinsä – hän todellisuudessa jättää paitsioon merkittävän osan siitä tutkimuksesta, jota kognitiivisen uskontotieteen piirissä tehdään.

Puolimatkan teismi on vain näennäisesti dialogista

Puolimatka päättää artikkelinsa lauseisiin, joista saattaa ensi lukemalla saada varsin avaramielisen kuvan, varsinkin jos ei kiinnitä huomiota termiin ”teismi”:

”Teistisessä viitekehyksessä uskontokasvatus toteutetaan dialogisesti pluralistisessa viitekehyksessä, jossa eri näkemykset kilpailevat toistensa kanssa … ihminen ymmärretään järkiperäiseksi ja vapaaksi olennoksi, jonka uskomusten muodostumista ohjataan järkisyillä. Kaikenlainen indoktrinaatio ja ajatusten pakkosyöttö merkitsee loukkausta Jumalan kuvaksi luotua ihmisyyttä vastaan.”

Monet yhtyvät varmasti mielihyvin ajatuksiin pluralistisesta viitekehyksestä vastustaen kaikenlaista indoktrinaatiota ja ajatusten pakkosyöttöä. Puolimatkan teismiin nojautuva kasvatuskäsitys paljastuu kuitenkin varsin ahtaaksi, kun siihen perehtyy hieman tarkemmin.

Erityisesti Puolimatkan ehdottomuus tulee esiin artikkelin puolivälissä, jossa hän kiistää sen mahdollisuuden, että kognitiivista uskontotiedettä tai tiedettä ylipäänsä olisi mahdollista harjoittaa neutraalista näkökulmasta:

”…tosiasioiden tulkinta on riippuvaista todellisuuden perimmäistä luonnetta koskevista laaja-alaisista uskomuksista. Nämä laaja-alaiset uskomukset puolestaan sisältävät kannanoton Jumalaan. Tämän kannanoton salaaminen johtaa tieteen ideologisoitumiseen, koska tosiasioiden tulkinta näin suojataan kritiikiltä.” 

Puolimatka viittaa myös Aku Visalaan (2009, 154) tukeakseen väitettään siitä, että jos uskonto selitetään pelkästään naturalistisin ja materiaalisin tekijöin, kyseessä on filosofinen ratkaisu. On totta, että Visala sanoo näin, mutta hän ei suinkaan esitä näkemystään siksi, että hän katsoisi kognitiivisen uskontotieteen olevan vääjäämättä sidoksissa laajoihin perususkomuksiin. Tyypilliseen tapaansa Puolimatka on irrottanut Visalan toteamuksen alkuperäisestä yhteydestään ja käyttää sitä tukemaan omaa yksipuolista teististä näkemystään. Visala tähdentää nimenomaan, että uskonnollisia ilmiöitä voidaan tutkia ”palapelinomaisesti” ja ”paikallisesti” käyttäen hyväksi erilaisia selityksiä, ilman että niitä sidotaan a priori esimerkiksi materiaalisiin selityksiin. Tässä on selvä ero Puolimatkan teismiin, jossa kaikki viime kädessä palautetaan Jumalan olemassaoloa koskevaan perusratkaisuun.

Visalan palapelinomainen lähestymistapa on hyvin lähellä sitä, miten myös Barrett näkee kognitiivisen uskontotieteen roolin.  Barrettin mukaan kognitiivista uskontotiedettä luonnehtii ”palapelinomainen lähestymistapa (piecemeal approach), avoimuus monenlaisille selityksille (explanatory non-exclusivism) sekä metodien moninaisuus (methodological pluralism).”(Barrett 2007, 768). Puolimatkan mustavalkoisessa asetelmassa tällaiselle avoimelle keskustelulle ei kuitenkaan ole todellisuudessa sijaa, vaikka hän pitää yllä sen tapaista retoriikkaa.

Puolimatkan käsitys kognitiivisen uskontotieteen tuloksista asettuu oikeisiin puitteisiin, kun sitä tarkastellaan hänen supranaturalistisen epistemologiansa valossa. Supranaturalistisen epistemologian mukaan Jumalan ilmoitus voidaan ottaa yhdeksi itsenäiseksi tiedon lähteeksi havaintojen, muistin, järjellisen päättelyn sekä rationaalisten ja eettisten intuitioiden rinnalle. Tämä ilmoitus oikeuttaa itse itsensä esimerkiksi välittömänä tietoisuutena Jumalan olemassaolosta (Puolimatka 2007, 289-299, 309, 314). Tämän valossa on helppo nähdä, miksi Puolimatka ajattelee lapsilla olevan ”teologisesti oikeaoppista” tietoa Jumalasta. Käytännössä Puolimatka haluaisi siis valjastaa tietyt kognitiivisen uskontotieteen tulokset palvelemaan omaa ahdasta teististä hermeneutiikkaansa.

Lopuksi

Petri LuomanenUskonnollisen kasvatuksen piirissä avoin dialogisuus edellyttää ennakkoluulotonta keskustelua toisenlaisista näkemyksistä, vuorovaikutusta toisten uskonnollisten traditioiden kanssa sekä aitoa valmiutta tarkistaa myös omia mielipiteitään. Tällaiselle pohjalle rakentuva uskonnollinen kasvatus antaa lapsille parhaat eväät elää ja toimia myös monikulttuurisissa yhteisöissä. Puolimatkan teismi ei anna sijaa tällaiselle asenteelle, koska viime kädessä se palauttaa kaikki näkemykset Jumalan olemassaoloa koskevaan peruskysymykseen sekä olettaa uskonnollisen totuuden löytyvän vain sanainspiraation varassa kirjoitetusta Raamatusta (Puolimatkan sanainspiraatio-käsityksestä lähemmin ks. Luomanen 2008). Puolimatkan teistisen hermeneutiikan mukaan näistä löytyy ainoa oikea tieto todellisuuden luonteesta. Todelliselle avoimelle keskustelulle ei kyseisenkaltaisissa katsannoissa ole sijaa.

 

Kirjoittaja Petri Luomanen, TT, dos. työskentelee Uuden testamentin eksegetiikan yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa.

Kirjallisuutta

Barrett, Justin L.: Why Would Anyone Believe in God?  Walnut Creek: AltaMira Press, 2004.

Barrett, Justin L.: Cognitive Science of Religion: What Is It and Why Is It?  Religion Compass 1, 768-786, 2007.

Dawkins, Richard: The God Delusion. London: Bantam Press, 2006.

Dennett, Daniel: Breaking the Spell: Religion as Natural Phenomenon. London: Penguin Books, 2007.

Luomanen, Petri: Kirja-arvostelu teoksesta Tapio Puolimatka: Usko, tiede ja Raamattu. (Helsinki: Uusi Tie, 2007). TA 113, 587-589, 2008.

Puolimatka, Tapio: Usko, tiede ja Raamattu. Helsinki: Uusi tie, 2007.

Sperber, Dan: Explaining Culture: A Naturalistic Approach. Oxford: Blackwell, 1996.

Visala, Aku: Religion Explained? A Philosophical Appraisal of the Cognitive Science of Religion. Doctoral thesis. University of Helsinki, 2009.