Kolme piispaa, kolme johtajuutta
Valta ja johtajuus
Piispalla on ehdotonta valtaa vain papiksi vihkimisessä. Muualla hän toimii vain päättävän elimen osana, on sitten kyse kirkolliskokouksesta, piispainkokouksesta tai tuomiokapitulista. Viimeksi mainitussa hän tosin on puheenjohtaja.
Piispan virkaan kaitsijana kuuluu, että hän toimittaa tarkastuksia ja pyrkii niissä ohjaamaan seurakuntien toimintaa. Hän käyttää puheenvuoroja, jotka saattavat vaikuttaa keskusteluun tai olla muuten suuntaa antavia. Mutta tämä kaikki on sanan valtaa. Sen merkitys riippuu sen vastaanottamisesta, reseptiosta. Siihen vaikuttavat monet seikat, joista tietysti asianomaisen kokemus, perehtyneisyys ja muut henkilökohtaiset ominaisuudet ovat olennaisia. Niiden lisäksi kunkin seuraavassa käsitellyn piispan johtajuuteen ovat vaikuttaneet asianomaisen omat edellytykset, teologinen suuntaus, kirkon asema ja maan yleinen poliittinen sekä kulttuurinen tilanne. Siten näiden johtajuudet ovat olleet erilaisia.
Colliander: johtajana piiritetyssä linnoituksessa
Vanhin tutkimistani piispoista on Otto Immanuel Colliander (1848-1924), joka toimi Kuopion vanhan hiippakunnan piispana 1897–1899 ja nimitettiin sitten kolmannelta ehdokassijalta Savonlinnan hiippakunnan piispaksi edeltäjänsä ja teologisen aateveljensä Gustaf Johanssonin tultua valituksi arkkipiispaksi. Collianderin kausi Savonlinnan piispana 1899–1924 on pitempi kuin kenenkään hänen seuraajistaan. Tätäkin merkittävämpää on, että hänen aikaansa osuivat kaikki maan suuret mullistukset 1900-luvun ensimmäisellä neljänneksellä: suurlakko 1905, vallankumous 1917, sisällissota ja maan itsenäistyminen 1918 sekä nuoren tasavallan synty- ja kasvukivut sen jälkeen.
O. I. Colliander oli Gustaf Johanssonin ohella aikansa huomattavin suomalaisen beckiläisyyden edustaja. Oppi-isänsä Tübingenin dogmatiikan professorin Johann Tobias Beckin (1804–1878) tavoin hän piti Jumalan valtakuntaa kasvin kaltaisena elimistönä, joka kasvaa itsestään ja tuottaa ihmisessä uskon hedelmää. Raamattuun kauttaaltaan sisältyy sama elämänvoima ja sen lisäksi valmis oppijärjestelmä, joten kirkon perinteellä, esimerkiksi tunnustuskirjoilla, on vain toissijainen arvo ja merkitys. Tämän vuoksi beckiläisyyttä on Suomessa kutsuttu myös raamatulliseksi suunnaksi. Erityinen paino varsinkin Collianderin käsityksissä oli lopun ajalla: viimeisinä aikoina ”laittomuuden henki” leviää, ja niitä, jotka eivät suostu ottamaan ”pedon merkkiä”, hän näki löytyvän yhä vähemmän. Maailmanhistoria päättyy todennäköisesti jo lähitulevaisuudessa tuhoon, josta pelastuvat vain uskovat. Se tapahtuu Kristuksen tullessa takaisin, mutta sitä voidaan vain odottaa.
Näistä Ilmestyskirjan omaisista näyistään huolimatta Colliander tahtoi toimia niin kauan, kuin vielä aikaa oli. Hänen aikanaan hiippakuntaan perustettiin entisiä jakamalla 35 seurakuntaa, ja hän liikkui erittäin ahkerasti tarkastuksilla. Hänen työmääränsä niiden toimittamisessa oli todella kunnioitettava. Kunnioitettava oli myös tarkastusta toimittavan piispan kestävyys ja vielä enemmän seurakunnan, sillä tilaisuus kesti tuntikausia, ääritapauksessa aamukymmenestä iltaseitsemään. Tarkastajana hän ei ollut innostava, vaan arvosteleva. Moitteisiin menettelyn yksipuolisuudesta hänellä oli vastaus valmiina: piispan tehtävä ei ollut ylistää, vaan osoittaa epäkohtia ja vaatia parannukseen. Osansa tähän menettelyyn oli Collianderin kirkkokäsityksellä. Sen mukaan kirkko rakentui kolmesta piiristä: uloimpana olivat välinpitämättömät, sisempään kehään kuuluivat kristillismieliset, mutta varsinaisen kirkon muodostivat tosiuskovat. Nämä olivat kuin varusväkeä piiritetyssä linnoituksessa, jonka ulkopuolella oli vihamielinen maailma. Kun tosiuskovia oli hänen mukaansa vain ”piskuinen lauma”, niin piispan moitteiden kohteena oli seurakunnan valtaosa.
Huolimatta musikaalisesta ja kuvataiteellisesta lahjakkuudestaan Colliander suhtautui epäluuloisesti aikansa kulttuuriin, vaikka toisaalta hän toimittamallaan ja kesken jääneellä, mutta yhä käyttökelpoisella pappismatrikkelillaan nosti esille papiston kulttuurimerkityksen. Raamatullisen suunnan miehenä hän piti toisia hengellisiä liikkeitä puolueina ja arvosteli erityisesti evankelista liikettä. Silti evankelisia nuorisoliittoja syntyi yhä enemmän. Vaikka hän vastusti myös nuorisoseuraliikettä, nuorisoseuroja perustettiin Savonlinnan hiippakunnan alueella eniten koko maassa. Yhteiskunnallisissa katsomuksissaan Colliander piti sääty-yhteiskuntaa oikeana, jopa jumalallisena säätämyksenä. Siksi sen romahtaminen vuosien 1905 ja 1917 levottomuuksissa oli hänelle järjestyksen miehenä erityisen hämmentävä kokemus. Nuoren tasavallan suuntautuminen kansanvaltaisuuteen vuoden 1918 jälkeen ei myöskään vastannut hänen toiveitaan. Useimpien tavoitteidensa jäädessä toteutumatta Colliander näki tehtäväkseen hänelle uskotun linnoituksen muurinvartijana säilyttää sen, mikä oli hänelle uskottu.
Vastavaikutuksena Collianderin käsityksiin äänestäjien enemmistö toivoi hänen jälkeensä toimitetussa piispanvaalissa muutosta esipaimenen teologis-kirkolliseen suuntautumiseen. Silti noin kolmasosa äänestäneistä tahtoi paimenekseen samaan beckiläiseen suuntaan kuuluvan. Collianderin johtajuutta nämä pitivät turvallisena ja häntä itseään lämminsydämisenä sielunhoitajana. Epäilemättä Colliander olikin antautunut työhönsä kokosydämisesti ja uskonut itse siihen, mitä opetti.
Kaila: johtajana kansallisen kuilun partaalla
Collianderin seuraaja oli Erkki Kaila (1867–1944), joka oli Viipuriin siirretyn piispanistuimen haltija vuosina 1925–1935 ja Turun arkkipiispa 1935–1944. Kaila tuli Helsingin pohjoisen suomalaisen seurakunnan kirkkoherran virasta, mutta oli sitä ennen toiminut yliopistossa teologisten esikäsitteiden yliopistonapulaisena ja kirkkoherrana ollessaan niiden dosenttina. Kailalla oli myös huomattava kokemus poliittisesta toiminnasta, sillä hän oli kansanedustaja vuosina 1917–1927 kuulumatta kuitenkaan eduskunnan tai oman puolueensa, kokoomuksen, merkittävimpiin. Hän oli yksi edustaja itsenäisen Suomen varhaisvuosien kansanedustuslaitokselle ominaisesta pappisryhmästä, joka suurimmillaan käsitti jopa 16 pappia. Hän oli ainoa, joka eduskunnan historian varrella on samanaikaisesti ollut sekä kansanedustaja että piispa. Tätä vaihetta kesti noin puolitoista vuotta.
Kun Kaila oli myös toiminut Porvoon hiippakunnan tuomiokapitulin pappisasessorina kuusi vuotta, hänellä oli elämänvaiheidensa perusteella huomattava hallinnollinen kokemus piispaksi tullessaan. Sen turvin, oppineisuutensa vuoksi ja suhteellisuuksia tajuavan arvostelukyvyn omistajana hän johti maltillisesti ja taitavasti tuomiokapitulinsa työskentelyä. Äänestystulos erimielisyyden ilmaannuttua ei koskaan ollut piispa vastaan kollegion muut jäsenet. Kaila toimi myös harkitsevasti niiden harvojen pappeja koskeneiden ongelmallisten tilanteiden selvittelyissä, joihin hän kummassakin hiippakunnassa joutui. Niin sanotun nuorkirkollisuuden kannattajana Kaila teki tarkastuksillaan ehdotuksia seurakuntatyön tehostamiseksi. Alaisensa (myöhemmän) tuomiorovasti Aapo Santavuoren muistelmien mukaan Kailan aikana kirkon arvo ja merkitys nousivat Karjalan maassa. Päinvastoin kuin edeltäjänsä hän solmi yhteyksiä kulttuuriväkeen, kirjoitti lehtiin ja pohti niissä sekä muutamissa kulttuurifilosofisissa kirjoissaan kirkon uskon ja oman aikansa kysymyksiä.
Vaikeaan koetukseen Kailan johtamisen kyvyt tulivat hänen arkkipiispakaudellaan, kun maa joutui ensin talvi- ja sitten jatkosotaan. Kestämisen ja selviytymisen ohella ongelmana jatkosodassa oli kansanvaltaisen Suomen suhde kansallissosialistiseen Saksaan. Ongelma kärjistyi vielä, kun oli löydettävä toimintalinja suhtautumisessa saksalaismiehittäjien sekä näiden kotimaisten apureiden harjoittamaan Norjan kirkon painostukseen. Kaila ei ollut mikään Hitlerin ja hänen järjestelmänsä ihailija, eikä hänen suhtautumisensa 1920- ja 1930-lukujen saksalaisuuteen sanottavasti poikennut hänen suomalaisten aikalaistensa yleisestä asenteesta, esimerkiksi J. K. Paasikiven. Sen mukaisesti Saksa nähtiin ainoaksi kommunistisen suurvallan ulkopoliittiseksi vastapainoksi. Kaila oli saanut huomattavimmat vaikutteensa vuosisadan vaihteen saksalaisesta teologiasta, ja realistina hän näki, ettei Suomella jatkosodan alla ollut muuta vaihtoehtoa kuin ”Saksa tai sovjetti”. Siinä tilanteessa Kaila noudatti mietettään, jonka hän oli jo vuonna 1937 kirjoittanut päiväkirjaansa: ”Julkisuuden henkilölle on realiteetin aisti välttämätön. Ilman sitä pyrkimyksemme on haihattelevaa ja tuulen pieksämistä”. Arkkipiispa Kailan mielestä tosioloisuus ja isänmaan etu vaativat pidättymistä Saksan ja sen Norjassa harjoittaman painostuksen julkisesta arvostelusta. Sen sijaan hän tiettävästi puhui siitä yksityisesti Saksan ulkomaanpiispalle Theodor Heckelille.
Kaila oli laajojen näköalojen mies, mutta ehkä on kysyttävä, näkikö hän lähelle tarpeeksi hyvin ja oliko hän siitä kovin kiinnostunutkaan. Aivan ilmeisesti hän piti kirkkoherranvirkansa ympyröitä liian pieninä ja viihtyi paremmin asessorina ja sitten politiikan parissa. Hän epäonnistui kaikissa pyrkimisissään seurakuntavirkoihin mainittua kirkkoherranvirkaa lukuun ottamatta. Hän oli ehdokkaana neljässä piispanvaalissa ja tuli kaikissa toiselle sijalle. Siihen vaikutti hänen teologinen kantansa, jossa hän noudatti vuosisadan vaihteessa muodissa ollutta ja sen vastustajien liberaaliteologiaksi leimaamaa katsomusta, jonka tunnetuin edustaja oli Adolf von Harnack. Sen ajatuksia Kaila esitteli perustamassaan Teologisessa lauantaiseurassa. Kailan epäonneen vaaleissa vaikutti myös, ettei hän ollut sytyttävä puhuja eikä henkilönä kovin valloittava. Mutta ankaran ajan arkkipiispana hänen kokeneisuuttaan ja osaamistaan arvostettiin, hänet koettiin luotettavaksi, tasapuoliseksi ja kokoavaksi hahmoksi.
Sodan koettelema johtajuus
Kuopion hiippakunnan piispana vuosina 1981–1984 toiminut Jukka (oik. Väinö Juhani) Malmivaara (1916–2002) oli hankkinut johtajuuden kannuksensa talvi- ja jatkosodassa sekä niitä seuranneena ahdistavana aikana. Hän oli joutunut sodan vuoksi keskeyttämään teologian opintonsa ja valmistunut niiden sijasta aktiiviupseeriksi, jollaisena hänellä oli piispojen joukossa korkein sotilasarvo, everstiluutnantti. Sodan jälkeen hän jatkoi teologisia opintojaan vankilan sellissä, hänet oli näet pidätetty ja tuomittu asekätkentäjutun vuoksi. Papiksi vihittynä hän toimi ensin poikakodin johtajana, sitten johtajana Kainuun ja Raudaskylän kansanopistoissa, kenttärovastina puolustusvoimien palveluksessa, Kiuruveden kirkkoherrana ja lopulta kirkkoneuvoksena. Kuopion hiippakunnan piispaksi hänet valittiin kahdesti, mutta ensimmäisellä kerralla presidentti Urho Kekkonen nimitti virkaan toisen ehdokkaan.
Herännäisyyden perintö ja vaikeissa vaiheissa hankittu elämänkokemus enemmän kuin teologinen merkittävyys olivat ne piirteet, jotka olivat ominaisia Malmivaaran toiminnalle piispana. Kovia paineita kohdanneena hän oli oppinut kestämään ristiriitoja, ja hänen sanotaan olleen persoonallisuus, jonka ei tarvinnut osoittaa olevansa jotakin. Ulkonaiselta hahmoltaan hänen kuvataan upseerina olleen ”rauhallinen, lujakasvoinen mies”, ja samat ominaisuudet luonnehtivat häntä myös lyhyeksi jääneellä piispuuskaudella. Taustanaan yhteinen sodan kokemus hän vetosi erityisesti miehiin, ja hänen alaisinaan palvelleet ylpeilivät kuulumisestaan ”Jukan joukkoon”. Piispana hänen johtajuutensa ei niinkään rakentunut muodolliseen arvovaltaan kuin yhdessäolon, rohkaisun ja yhteisten taakkojen kantamisen tuntoon. Ihmisten kohtaajana hän oli luonteva, sanan miehenä enemmän käytännön kuin uusien teologisten ajatusten edustaja ja johtamisen tavassaan kuunteleva, mutta ratkaisun hetken tullessa myös jämäkkä.
Kirjoittaja TT Kalevi Toiviainen on Mikkelin hiippakunnan emerituspiispa.
Kirjallisuus
Artikkeli perustuu seuraaviin kirjoittajan tutkimuksiin ja niissä mainittuun kirjallisuuteen:
Erkki Kaila. Yliopistomies ja kirkonjohtaja. Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran julkaisuja 255. Helsinki 2007.
Jukka Malmivaara, Sanan ja miekan mies.Kirjapaja, Helsinki 1999.
Muurinvartija. O. I. Colliander Kuopion ja Savonlinnan hiippakuntien piispana 1897–1924. Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran toimituksia 194. Helsinki 2005.
Artikkelissa on mainittu seuraavat teokset:
Colliander O. I., Suomen kirkon paimenmuisto 19:nnen vuosisadan alusta nykyaikaan I-II. Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran toimituksia 18:1-2. Helsinki 1910, 1918.
Santavuori, Aapo, Muistoja Kannakselta ja Viipurista. Vanhan papin kertomaa. Helsinki – Keuruu 1963.