Ortodoksinen uskonnonopettaja ohjaa oppilasta oman uskonnon sisällä

Koulun uskonnonopetuksen asemasta on käyty viime vuosina runsasta keskustelua. Keskustelu on koskenut erityisesti uskonnon opetuksen ”tunnustuksellisuutta”. Tällöin on pidetty tärkeänä sitä, että opettajan kuuluminen siihen uskontokuntaan, jonka uskontoa hän opettaa. Vuoden 2003 uskonnonvapauslain myötä tunnustuksellisen uskonnon opettamisen käsite korvattiin käsitteellä ”oman uskonnon opetus”. Antaako uskonnon opettaja uskontoa ja etiikkaa koskevaa yleissivistystä vai kasvattaa oppilasta tämän omaan uskontoon?

Luterilaisen opetuksen tavoite oppilaan oman maailmankatsomuksen muodostuminen

Näkemyksessä luterilaisen uskonnon opetuksesta ollaan siirrytty oman uskonnon erityisestä opettamisesta kohti yleisempää uskonnollista ja eettistä sivistyneisyyttä, käy ilmi professori Lassi Pruukin artikkelista ”Opettajan uskonnollisuuden merkitys koulukasvatuksessa ja uskonnon opetuksessa”. Kun kansakoulun isä Uno Cygnaeus 1800-luvulla korosti sitä, että kansakoulun tuli kasvattaa oppilaansa ”jumalaapelkääväisiksi, ymmärtäväisiksi ja lähimmäisilleen hyödyllisiksi”, korostaa nykyinen opetussuunnitelma oman ja muiden uskontojen tuntemista, käsitteellisiä ja tiedollisia valmiuksia sekä valmiutta kunnioittaa toisin ajattelevien uskonnollisia näkemyksiä. Opetus tähtää samalla oppilaan oman maailmankatsomuksen muodostumiseen. Pruukin mukaan opettajan oman uskonnollisuuden merkitys on tämän myötä vähentynyt, samalla kun koulun uskonnonopetus on eriytynyt kirkon kasteopetuksesta.

Ortodoksisen uskonnonopetuksen tavoite vahvistaa jo olemassa olevaa identiteettiä

Ortodoksisen uskonnon opettajien käsitysten mukaan opetuksen tärkeimpiä tehtäviä on tukea oppilaiden elämänkysymyksiä ja arvovalintoja, vahvistaa oppilaan omaa uskonnollista identiteettiä ja antaa arvokasvatusta. TM Kaarina Lyhykäisen mukaan ortodoksinen näkemys uskonnonopetuksesta on ennemmin oppimista oman uskonnon sisällä kuin ohjaamista siihen. Tätä ajatusta tukee opetussuunnitelman perusteiden tavoite vahvistaa ja ylläpitää oppilaan ortodoksista identiteettiä, ei luoda sitä, Lyhykäinen kuvaa.

Yhteinen tavoite hyvän ihmisen kasvattaminen

Yhteistä näkemyksille uskonnon opetuksen tehtävästä on opetuksen näkeminen tarpeellisena moraalisesti hyvän ihmisen kasvatuksessa. Uskonnon opetuksen vaihtoehtona tarjottava elämänkatsomustieto tähtää samaan pyrkimykseen. Perusopetuksen opetussuunnitelmassa oppiaineen tehtävänä nähdään ”antaa oppilaalle aineksia kasvaa itsenäiseksi, suvaitsevaiseksi, vastuulliseksi ja arvostelukykyiseksi yhteisönsä jäseneksi”. Uskonnonvapauslaki antaa mahdollisuudet tähän oman uskonnon piirissä.

 

Artikkelissa on hyödynnetty Teologisen Aikakauskirjan artikkeleita numerossa 5/2009 (TA 5/2009).

Helsingin yliopistossa uskonnon opetusta on tarkasteltu muun muassa seuraavissa väitöskirjoissa:

Lassi Pruuki: Miten opettaa sitä mitä ei voi opettaa? Uskon ja kasvatuksen suhde Martti H. Haavion pedagogiikassa. Helsinki 2003.

Arto Kallioniemi: Uskonnonopettajien ammattikuva. Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitoksen tutkimuksia -sarja no 180. 326 sivua.

Hannu Suni: Koulut kristillisen arvojatkuvuuden kantajina Lounais-Hämeessä 1960-1960. Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 195.

Eeva Sisko Vaalgamaa: Lasten ahdistamista vai olennainen osa suomalaista kasvatusta? Uskonnollisen kasvatuksen hyväksyminen osaksi päiväkotien toimintaa. Yliopistopaino, Helsinki 2003.