| Maiju Lehmijoki-Gardner

Uskontojen käsitykset jumaluudesta testataan jokapäiväisessä ateriassa

maiju_lehmijoki_2009

Elämäntapa on perinteisesti ollut uskontojen edustamien maailmankatsomusten koetinkivi – vaikutusvaltaisiksi koetut teoriat ovat tallentuneet arkiseen tapakulttuuriin. Näin on ollut myös ympäristöä koskevien vakaumusten suhteen: ne ovat maailmanuskonnoissa muuttuneet tosiksi ruokailun päivittäisissä tottumuksissa. Syömisen ihanteissa tiivistyvät uskontojen ikivanhat käsitykset jumaluudesta ja luonnosta sekä ihmisen asemasta näiden kahden mahtavan voiman välissä. Nykyajan länsimaisen ihmisen tilanne on uusi – hän pelkää enemmän oma voimaansa kuin luonnon tai Jumalan mahtia. Ruokaa koskevat kysymykset ovat silti myös tämän uuden tilanteen polttopisteessä. Teologisten ja eettisten teorioiden todellisuus testataan yhä syömisen ja muiden päivittäisten toimien käytännöissä.

Aasian uskontojen ruokailuihanteissa näkyvät kosmiset vakaumukset

Aasian uskonnoissa, kuten hindulaisuudessa, buddhalaisuudessa tai taolaisuudessa, luonto on jumaluuden yksi ulottuvuus ja sellaisena sielullisesti ymmärretty. Tämä niin kutsuttu panteismi ilmenee myös sielunvaellusopeissa: materiaalinen todellisuus voi henkistyä ja lopulta jopa jumalallistua. Maailmankatsomukselliset ja kosmiset vakaumukset näkyvät Aasian uskontojen monissa ruokailuihanteissa, kuten uskonnollisessa kasvissyönnissä. Elämänhengen vertauskuvana pidetty veri ei ole ollut ainoa kartettava aine, sillä henkisyyden määritteet ovat koskeneet myös kasvikuntaa. Myös viljaa niittäessään tai hedelmiä poimiessaan ihminen välttämättä tuhoaa materiaalista, mutta henkiseksi koettua elämää.

maiju_lehmijoki_2009

Maiju Lehmijoki-Gardner kuva Esko Jämsä/Kirjapaja

Elämänvoimaa kunnioittavassa hengessä, johon usein viitataan sanskritin sanalla ahimsa, kasvi- ja viljatuotteilla on ollut Aasian uskonnoissa oma henkinen ateriahierarkiansa. Mitä vähemmän nautittava ruoka aiheuttaa tuhoa, sitä korkeammalla se on henkisessä arvohierarkiassa. Esimerkiksi hindulaisuudessa hedelmät ja syötävät kukat ovat henkevänä pidettyä ruokaa, kun taas juurekset, joiden maasta nostamisen myötä kuolee koko kasvi, edustavat tuhoisaa ateriointia. Elämänhenkeen keskittyvistä luontokäsityksistä johtuen eläinkunnan tuotteet, kuten maito – ja siitä kirnuttu sekä kirkastettu voi, ghi – ja hunaja, ovat hindulaisuudessa arvostettuja, sillä ne ovat ravintoa, joka ei edellytä ravinnonlähteen itsensä tuhoamista.

Mielentyyneyden, toimeliaisuuden ja levottomuuden ateriat

Luonnon ymmärtäminen materiaalisen ja henkisen yhdistelmänä on Aasian uskonnoissa näkynyt myös ruoan vaikutuksia koskevissa käsityksissä. Taolaisuudesta ammentava perinteinen kiinalainen lääketiede ja Intian uskontoihin liittynyt ayurveda ovat tarjonneet parantamisen taitoa, jossa ruoan avulla on pyritty vaikuttamaan sekä ruumiin että mielen tasapainoon. Ihmisen terveys on ymmärretty näissä parantamisen opeissa harmoniaksi luonnon ja kosmisten voimien kanssa.

Länsimaisesta ajattelusta poiketen Aasian uskontojen käsitys ihmisyydestä ei ole henkistä ja fyysistä yksilöllisyyttä korostavaa, vaan ihminen edustaa luonnon ja siinä vaikuttavien voimien pienoistodellisuutta. Samasta vakaumuksesta on kertonut hindulaisuuteen ja buddhalaisuuteen kuuluva käsitys mielentyyneyden sattva-ruoista, toimeliaisuuden ja levottomuuden aterioista (rajas) sekä tuhoisista tamas-aineista. Mielenrauhaan liitetyt ruoat, kuten riisi, maito ja hedelmät, on nähty vastaavan maailmankaikkeuden henkevintä tasoa, sattvaa. Sen sijaan esimerkiksi liha on ymmärretty toiminnallisuuden valossa, ja siksi se määritetty joko aktiiviseen todellisuuden tasoon (rajas) tai tuhon todellisuuteen (tamas) kuuluvaksi. 

Monoteistisissa uskonnoissa ruoka ei ole sielullista

Monoteististen uskontojen – juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin – käsitykset  luonnosta eivät sisällä jumalallisuutta tai sielullisuutta. Jumalan ymmärretään opillisissa määrityksissä olevan läsnä luonnossa, mutta ei sen osa; sielu, ja sen myötä moraalinen tai iankaikkinen elämä, on puolestaan rajattu ihmiseen. Nämä luontoa koskevat käsitykset näkyvät juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin ruokaeetoksessa: ruoan edustamalla luonnolla ei Aasian uskontojen vaalimien käsitysten tapaan ymmärretä olevan välitöntä sielullista valtaa ihmiseen. Tämä ei silti tarkoita, että luontoa ja ruokaa koskevat tulkinnat olisivat juutalaisuudessa, kristinuskossa tai islamissa vähämerkityksisiä. Erityisesti juutalaisuudessa ruokasäännöksillä on vanha historiansa, joka on tallentunut Vanhaan testamenttiin ja heijastunut myös islamiin. Molemmissa uskonnoissa on perinteiset teurastustapansa sekä kiellettyjä ruokia, kuten sianlihaa, koskevat käsityksensä.

Ruoka ja juoma avainasemassa Vanhassa testamentissa

Ruoka ja juoma ovat avainasemassa tulkittaessa Vanhan testamentin kirjojen ilmentämiä värikkäitä maailmankatsomuksia. Jos ihminen esiintyykin niissä muun luomakunnan varjelijana, on muistettava, että hänen herruutensa ei historiallisesti ollut nykyteknologian mahdollistamaa ekologista hirmuvaltaa, vaan usein epätoivoiseksi osoittautunutta pyrkimystä suojautua luonnon voimalta. Työläs maanviljelys perustui järjestelmällisyyteen ja pitkäjänteisyyteen, siksi se nousi myös Vanhassa testamentissa inhimillisen kulttuurin ja rationaalisuuden vertauskuvaksi. 

Samaa hallinnan ja järjestelmällisyyden ihannetta edustivat pappisluokan korostamat ruokasäännöt, joissa puhtauden ja saastaisuuden monimutkaiset järjestelmät kertoivat pyrkimyksestä jäsentää luonnollista todellisuutta. Kolmannessa Mooseksen kirjassa Jumalan tarjoama ainoa perustelu ruokasäännöille jää tosin salaperäiseksi: ”Minä, Herra, teidän Jumalanne, olen pyhä, ja siksi teidän tulee pitää itsenne puhtaina ja pyhinä [– –]  Olkaa siis pyhät ja puhtaat, koska minä olen pyhä” (3. Moos. 11:44–45). Lainaus antaa ymmärtää, että syömistään säätelevä ihminen jäljittelee älyllistävässä pyrkimyksessään Jumalaansa.

Luonto ja elämä koettiin velvoittavaksi lahjaksi

Ihmisen mahtia rajoitti Vanhassa testamentissa myös käsitys luonnosta ja elämästä Jumalan lahjana. Nykyihminen näkee lahjan ilmaisena etuna, mutta menneisyyden kulttuureissa ajatus lahjasta sisälsi monimutkaiset kiitollisuudenvelan rituaalit, kuten muun muassa Marcel Mauss on osoittanut klassikkoteoksessaan Lahja (suom. Jouko Nurmiainen ja Jyrki Hakapää. Tutkijaliitto, Helsinki 1999).

Juutalaisen kulttuurin syömistä koskevat uskonnolliset ja eettiset perinteet perustuivat ajatukseen, että lahjana saadusta oli kiitettävä sekä sen antajaa hyvitettävä vastapalveluksin. Jerusalemin temppelin ruokauhrit – liha, vilja, öljy, viini ja suola – olivat vastalahjoja Jumalalle: uhrissaan ihminen tarjosi Jumalalle kuuluvia luonnonantimia, mutta myös niiden tuottamiseen kulunutta työnsä panosta. Samaan vakaumukseen luonnosta saadun lahjan takaisinmaksusta perustuu juutalaisuuden ja islamin edellyttämä teurastustapa. Siinä eläimestä valutetaan mahdollisimman paljon elämän symbolina pidettyä verta. Veri kuuluu tämän ajattelun mukaan palauttaa Jumalalle, elämän antajalle ja luonnon luojalle.

Jeesus julisti vapautta ruokasäännöksistä

Varhaisen kristinuskon ajattelijat lähestyivät luontoa ja ruokailua näkökulmista, joiden käsitys maailmanjärjestyksestä oli ratkaisevalla tavalla toinen kuin Aasian vanhoissa uskonnoissa tai niin ikään vuosituhansia vanhassa juutalaisessa kulttuureissa. Evankeliumien tarjoama tulkinta Jeesuksen julistuksesta edusti ihmisyyttä korostavaa teologiaa ja etiikkaa. Koska Jumalan nähtiin tulleen ihmiseksi Jeesuksessa, myös käsitys ihmisen asemasta kosmisessa järjestyksessä muuttui. Tämä maailmankuvan murros näkyi Jeesuksen ruokaa koskevissa julistuksissa.

Evankeliumien mukaan Jeesus hämmästytti aikalaisiaan korostamalla ruokaa koskevien säännösten ja juutalaisen tapakulttuurin vähäistä merkitystä: ”Sapatti on ihmistä varten eikä ihminen sapattia varten” (Mark. 2:27). Meidän aikamme ihmislähtöisestä maailmankuvasta katsoen tämä ajatus vaikuttaa luontevalta, mutta Jumalasta käsin nähdyn perinteisen kosmologian valossa käsitys ihmisen määrittävästä asemasta oli uudenlaista ihmiskeskeisyyttä julistava; Jeesuksen julistus sisälsi ajatuksen sapatista ihmisten vahvistamana pyhänä, kun juutalainen sapattiajattelu puolestaan sijoitti ihmisen osaksi suurempaa kosmista kokonaisuutta. Ihmisen sisäisyyttä korosti myös ajatus ruoasta ja sen edustamasta luonnosta arvoneutraalina aineena: ”Kuulkaa kaikki minua ja ymmärtäkää. Ei ihmistä voi saastuttaa mikään, mikä tulee häneen ulkoapäin. [– –] Näin Jeesus teki selväksi, että kaikki ruoka on puhdasta” (Mark. 7:14–19). Ihmisen etiikan määrittäjänä oli Jeesuksen julistuksessa ihmisen ajatukset, sanat ja teot, ei ruoan ilmentämä ulkoinen tai luontoon kuuluva todellisuus 

Antiikin filosofiat näkyivät itsehillinnän ihanteessa

Ruokasäännösten vähäinen merkitys Uudessa testamentissa liittyi myös kristittyjen tietoiseen pyrkimykseen erottautua juutalaisista taustoista. Ruoalla oli silti myös varhaisessa kristinuskossa keskeinen rituaalinen ja vertauskuvallinen tehtävänsä, mistä todistavat muun muassa ehtoollisen käytäntö ja Jeesuksen teologisesti monisäikeinen esitys elävästä leivästä (Joh. 6:22–59). Jo 100-luvulta jKr. alkaen kristittyjen parissa kehittyi lisäksi oma selkeä askeettinen ruokaeetoksensa, jonka itsekieltäymykseen perustuvassa tapakulttuurissa Raamatun perintö näyttäytyi stoalaisuuden, platonilaisuuden ja muiden Antiikin aatteiden valossa.

Jos Jeesus julistikin vapautta ruokasäännösten tapakulttuurista, hänen filosofisesti suuntautuneet seuraajansa, kuten Klemens Aleksandrialainen (150–215 jKr.) ja Johannes Cassianus (n. 360–n. 435), kehittelivät toimintatapoja, joissa ruokakulttuuri oli jälleen avainasemassa. Heidän aatteeseensa kuului pyrkimys hallita järjen ja tahdon avulla kaoottiseksi koettua ruumiillisuutta sekä luonnon todellisuutta. Kyseessä oli järjen merkitystä korostava uskonnollinen ja eettinen vakaumus, jonka vaikutukset näkyivät ruokapöytien hillityssä tapakulttuurissa ja erityisesti keskiajan luostarielämässä.

 
Kirjoittaja Maiju Lehmijoki-Gardner on yleisen kirkkohistorian dosentti Helsingin yliopistossa. Kirjoitus perustuu hänen kirjaansa Askeettien pidot – uskonnot ja syömisen etiikka (syyskuu 2009).