Kirkon paikka eläinoikeuskeskustelussa
Julkinen debatti eläinten oikeuksista on nostamassa päätään muutaman vuoden hiljaiselon jälkeen. Tästä kertoo esimerkiksi suomalaisten turkistarhaajien syyskuussa 2009 lanseeraama mainoskampanja, jossa tarhaajat kutsuvat eläinaktivistien näkemyksiä propagandaksi ja vääristelyksi. He näkevät, että julkisuudessa on käyty keskustelua lähinnä tarhauksen vastustajien ehdoilla. Eläinsuojeluliitto Animalian ja Oikeuta Eläimille -järjestön edustajat puolestaan sanovat kampanjan kertovan siitä, että tarhaajat pelkäävät elinkeinonsa puolesta. Kysymykset turkistarhauksesta, eläinaktivismista ja eläinten oikeuksista ovat nostaneet julkisuudessa aika ajoin esiin myös kristinuskon ja kirkon roolin ihmisen ja eläimen suhteen rakentumisessa.
Julkisen keskustelun asetelmat
Keskustelu eläinten oikeuksista sai Suomessa alkunsa 1990-luvun puolivälissä, jolloin syntyi radikaali eläinoikeusliike. Tällöin perustettiin Oikeutta Eläimille -järjestö ja tehtiin ensimmäiset turkistarhaiskut. Näistä iskuista alkaen eläinaktivismi oli tiedotusvälineissä runsaasti käsitelty aihepiiri aina 2000-luvun ensimmäisiin vuosiin saakka.
Yksi turkistarha-aktivismin kulminaatiopiste sijoittuu itsenäisyyspäivän vastaiseen yöhön 1997. Tällöin orimattilalainen turkistarhaaja ampui pakenevia Eläinten Vapautusrintaman aktivisteja haulikolla. Kyseinen tapaus herätti hyvin laajalti huomiota suomalaisessa mediassa, ja sen synnyttämässä keskustelussa kannanottoja esittivät niin valtiovallan kuin kirkonkin edustajat. Kirkolle kysymys ei sinällään ollut aivan uusi, sillä kaksi kuukautta aikaisemmin Kirkon tiedotuskeskus oli antanut tiedotteen Kirkkojen maailmanneuvoston kirjasta ”Living with the Animals”. Kirja sai median kyselemään turkistarhaajien suulla kirkon kantaa teoksessa esitettyyn turkistarhausta vastustavaan näkemykseen. Tällöin kirkon taholta esitettiin sekä eettistä keskustelua peräänkuuluttava mielipide että turkistarhaajia rauhoittamaan pyrkinyt näkemys, jossa korostettiin sitä, että kirkko elää keskellä ihmisiä, joille turkistarhaus on elinkeino.
Eläinoikeusdebattiin tiivistyykin laajempi kysymyksenasettelu, jossa asettuvat toistensa kanssa suhteeseen eläinten oikeudet ja ihmisten oikeudet. Radikaali eläinoikeusliike vaatii ja myös pyrkii voimakeinoin lopettamaan eläimiä kaltoin kohtelevan turkistuotannon, joka kuitenkin työllistää Suomessa suoraan ja välillisesti noin 22 000 ihmistä. Julkisessa keskustelussa varsin yleinen näkemys dilemmaan on ollut se, että eläinaktivistien lähtökohdat ovat oikeat: eläinten kohteluun pitää kiinnittää huomiota ja väärinkäytöksiin pitää puuttua. Aktivistien toimintatavat (suora laiton toiminta) ja päämäärät (eläintuotannon lopettaminen, oikeuksien saaminen eläimille) on nähty kuitenkin pääasiallisesti, jos ei virheellisiksi, niin ainakin ongelmallisiksi. Selkeästi turkistarhaiskujen oikeutusta puolustavat näkemykset ovat julkisuudessa olleet selvästi harvemmassa.
Miten kirkkoa asemoidaan suhteessa kyseiseen asetelmaan? Seuraavassa tarkastelen kysymystä 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa käydyn julkisen keskustelun pohjalta. Havaintoni perustuvat sekä kirkollisen ja ei-kirkollisen sanomalehdistön artikkelien että kirkon edustajien tuottaman aineiston analyysille.
Luonto ei ole Jumala eikä eläin ennen ihmistä
Yleisesti ottaen keskustelu eläinten oikeuksista, kristinuskosta ja kirkosta on fokusoitunut kahteen teemaan. Yhtäältä näkemyksiä sävyttävät juuri erilaiset eettiset kysymyksenasettelut liittyen sekä ihmisen ja eläimen asemaan luomakunnassa että kirkon tehtävään eettisenä vaikuttajana. Tätä kautta eläinten oikeuksien ja aseman pohtiminen kytketään myös laajempaan ympäristökeskusteluun. Toisaalta eläinaktivistien toimia arvioidaan enemmän toiminnan yhteiskunnallisten seurausten kuin niiden eettisten syiden perusteella. Eläinten asemaan liittyvä eettinen pohdinta on kuitenkin aineistossani edellistä yleisempää.
Turkistarhaiskujen myötä julkinen keskustelu eläimen asemasta kristinuskossa kokee varsin radikaalin muutoksen. Ennen vuotta 1995 keskustelu liittyy pitkälle siihen, onko eläimellä sielu ja pääseekö eläin taivaaseen. Tällöin puhutaan useimmiten lemmikkieläimistä, kuten kissoista ja koirista. Eläinoikeusdebatin alettua keskustelu muuttaa muotoaan siten, että se syvenee koskettamaan eläinkuntaa yleisesti. Samalla aletaan tarkastella myös tarkemmin ihmisen ja eläimen suhdetta Raamatun mukaan. Erityisesti aletaan pohtia radikaalin eläinoikeusliikkeen näkemyksiä eläinten ja ihmisten yhtäläisistä oikeuksista. Kommenteissa erottaudutaan yleisesti ympäristökeskusteluun mukaan tulleista käsityksistä, joissa ihminen-luonto -dikotomiaan sisältyvää hierarkiaa pyritään kyseenalaistamaan.
Keskustelussa kontrastoidaankin usein luonnon itseisarvo ja ihmisarvo (tai luonnon oikeudet ja ihmisoikeudet). Tällöin korostetaan ihmisen ainutkertaista asemaa luomakunnassa Jumalan kuvana, jolloin erilaiset esimerkiksi eläimen ja ihmisen samanarvoisuutta puolustavat näkemykset asettuvat tälle käsitykselle vastapooliksi. Tällä vahvistetaan kuvaa oman tradition ihmiskuvan oikeellisuudesta: Raamatun näkemys ihmisen suhteesta muuhun luomakuntaan on yksiselitteinen. Toiseksi sillä halutaan osoittaa, että kirkolle ihmisoikeuskysymykset ovat ensisijaisessa asemassa suhteessa eläinten oikeuksiin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että eläinten ja luonnon asemaan ei tulisi kiinnittää huomiota, vaan ihmisen katsotaan olevan Jumalan tilanhoitaja maan päällä ja Jumalalle vastuussa luonnon ja eläinten hyvästä hoitamisesta. Vastuun nähdään ulottuvan myös muihin ihmisiin ja tuleviin sukupolviin. Tämän lisäksi, vaikka monesti vastustetaan luonnon itseisarvoistamista, ihminen paikannetaan usein osaksi luontoa ja luonnolle annetaan arvo Jumalan luomana luontona.
Tämänkaltaista tapaa nähdä ihmisen ja luonnon suhde voidaan kutsua heikoksi antroposentrismiksi. Heikossa antroposentrismissä korostetaan luonnonsuojelun merkitystä sekä tämän hetken ihmisten että tulevien sukupolvien takia, jolloin keskiöön asettuu ihmisten perustarpeiden tyydyttäminen. Jos jotkin ei-inhimilliset tekijät uhkaavat ihmisten perustarpeita, heikon antroposentrismin kannattajat saattavat vastustaa ympäristönsuojelua. Kirkkoon ja kristinuskoon liittyvä eläinoikeuskeskustelu kuvaakin hyvin heikon antroposentrismin piirteitä. Siinä katsotaan eläinten hyvinvointikysymykset tärkeiksi ja eläinten huonoon kohteluun tulee puuttua. Mutta kun aletaan keskustella ihmisen perustarpeista, johon nähdään kuuluvaksi esimerkiksi turkistarhaus elinkeinona, etusijalle asettuu ihminen.
Koko kansan kirkko puun ja kuoren välissä
Eläinoikeuskeskustelussa kuvaa kirkosta sävyttää selkeä maltillisuus. Kannanotoissaan eläinten oikeuksista ja turkistarhaiskuista kirkon edustajat vaikuttavat valitsevan sanansa huolella. Monissa kommenteissa toivotaan rakentavassa hengessä tapahtuvaa keskustelua, johon osallistuisivat sekä turkistarhauksen vastustajat että turkistuottajat. Kirkon edustajat myös tarjoavat kirkkoa välittäjän rooliin. Heidän kommenteissaan näkyykin se, kuinka kirkon ovet halutaan säilyttää avoimina molempiin suuntiin. Niihin on kuitenkin paikannettavissa myös erottautuminen liian radikaalista toiminnasta. Se kulminoituu kysymykseen elinkeinon harjoittamisen vapaudesta ja laillisuudesta ja sitä kautta viime kädessä eläinten oikeudet – ihmisoikeudet -ongelmaan.
Kirkon maltillisuutta, ”kompromissihakuisuutta” ja ”halua miellyttää kaikkia suuntia” suhteessa ympäristö- ja eläinoikeuskysymyksiin myös kritisoidaan, jolloin kirkko paikantuu varsin ristiriitaisen keskustelun kentälle. Tätä sävyttää ensinnäkin tarve pitää kirkko avoimena kaikenlaisille näkemyksille. Toiseksi avoimuuden nähdään helposti johtavan hampaattomuuteen tärkeissä yhteiskunnallisissa ja eettisissä kysymyksissä. Kirkkoa kritisoidaankin sekä siitä, että se ei osallistu riittävästi eläinten oikeuksista käytävään kansalaiskeskusteluun, että siitä, että se ylipäänsä haluaa keskustella eläinoikeusihmisten kanssa tai suhtautuu eläinaktivisteihin myötämielisesti. Viimeksimainituissa kirjoituksissa osoitetaan usein Raamatusta poimittujen lainausten avulla, kuinka ihmisellä on luovuttamaton oikeus käyttää muuta luontoa omien tarpeittensa tyydyttämiseen.
Tässä asetelmassa kirkon edustajat ovat usein julkisuudessa puun ja kuoren välissä. He joutuvat arvostelun kohteeksi sekä eläinaktivistien ja heidän kannattajiensa että turkistuottajien ja heidän kannattajiensa taholta. Eläinaktivistit taas argumentoivat usein, että kirkon edustajien ja teologien näkemyksissä näkyy sama eläimiä kaltoin kohteleva linja, joka on leimallinen koko juutalais-kristilliselle traditiolle.
Eläinten oikeudet ja kirkon kannanmuodostus
Useimmiten kirkkoon kohdistuvat kriittiset ympäristöasioita koskevat puheenvuorot nousevat jostain konkreettisesta päivänpolttavasta ilmiöstä – kuten turkistarhaiskut – johon kirkolta toivotaan erityisesti eettistä kantaa. Jos selkeää kantaa ei esitetä, turhautuneisuus purkautuu kritiikkiin, jossa kirkkoa syytetään hitaudesta ja vaikenemisesta ympäristöasioissa ylipäänsä. Kannanoton esittämisen haluttomuuteen vaikuttaa esimerkiksi se, että kyseinen ajankohtainen ilmiö – kuten turkistarha-aktivismi – edustaa senkaltaista ympäristötoimijuutta, johon kirkko ei halua välttämättä sitoutua. Toisaalta näissä keskusteluissa kyse on yleensä eettisistä valinnoista, jotka ovat juuri sitä aluetta, jossa kirkko katsoo olevansa vahvoilla suhteessa muihin yhteiskunnallisiin toimijoihin.
Kyseessä on ongelmallinen tilanne, jossa yhtäältä halutaan vastata niihin odotuksiin, joita kirkon eettistä ääntä vaativat tahot esittävät ja toisaalta säilyttää tietynlainen neutraalius ja riippumattomuus suhteessa radikaaliin eläinoikeus- ja ympäristöliikkeeseen. Tällöin vastauksena on usein hiljaisuus tai mielipiteet, joissa varotaan selkeitä kannanilmaisuja. Tämä puolestaan vaikuttaa siten, että kirkko nähdään monesti hitaaksi tai välinpitämättömäksi toimijaksi suhteessa eläinten oikeuksiin ja myös ympäristökysymyksiin laajemmin.
Kirjoittaja Heikki Pesonen toimii uskontotieteen yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa.
Kirjallisuus
Barrett, Christopher B & Ray Grizzle: A Holistic Approach to Sustainability Based on Pluralism Stewardship. Environmental Ethics Vol 21 1999.
Birch, Charles & Lukas Vischer: Living with the Animals. The Community of God’s Creatures. Risk Book Series. Geneva: WCC Publications 1997.
Juppi, Pirita: ”Keitä me olemme? Mitä me haluamme?” Eläinoikeusliike määrittelykamppailun, marginalisoinnin ja moraalisen paniikin kohteena suomalaisessa sanomalehdistössä. Jyväskylä Studies in Humanities 29, 2004.
Luukka, Panu: Ei ole oikeutta, on vain me! Radikaali eläinoikeusliike Suomessa. Valtio-opin julkaisematon pro gradu –tutkielma. Helsingin yliopisto, 1998.
Peek, Charles W, Konty, Mark A. & Terri E. Frazier: Religion and Ideological Support for Social Movements: The Case of Animal Rights. Journal for the Scientific Study of Religion 36 (3) 1997.
Pesonen, Heikki (toim.): Uskonnon luonto. Ihmisen ja luonnon suhde uskonnollisessa ajattelussa. Jyväskylä: Atena, 1999.
Pesonen, Heikki: Vihertyvä kirkko. Suomen evankelisluterilainen kirkko ympäristötoimijana. Helsinki: Suomen Tiedeseura, 2004.
Tuomivaara, Salla & Joni Purmonen: Ulos häkeistä. Kaksi näkökulmaa uuden eläinliikkeen sisältä. Helsinki: Tammi, 1998.