Miltä teologinen tutkimus näyttää ulkopuolisen silmin?

Käsittelen neljää teemaa vastauksena kysymykseen, miltä teologinen tutkimus näyttää ulkopuolisen silmin. Ensiksi kysyn, miten teologia sopii osaksi uskonnollisesti puolueettoman valtion ylläpitämää tieteellistä yliopistoa. Toiseksi pohdin, mikä merkitys on teologisen tutkimuksen menestyksellä tieteiden kilpailussa. Kolmanneksi arvioin teologian suhdetta tieteenalojen ja laitosten rajoihin sekä monitieteellisyyden haasteeseen. Lopuksi kysyn, mitä on ajateltava normatiivisen teologian tieteellisestä merkityksestä. Yritän tarkastella näitä kysymyksiä pyydetyllä tavalla, vaikka ulkopuolisuuttani suhteellistaa se, että olen pitkään tehnyt läheistä tutkimusyhteistyötä teologien kanssa ja työhuoneenikin on sijainnut parin vuoden ajan teologisessa tiedekunnassa.

Teologinen tutkimus ja tunnustukseton valtio

Iltapäivälehdissäkin kiinnitettiin huomiota, kun entinen ulkoministeri, kansanedustaja Erkki Tuomioja vaati Skepsis ry:n tilaisuudessa teologisten tiedekuntien lakkauttamista julkisin varoin ylläpidetyistä yliopistoista. Hän ei aluksi perustellut vaatimustaan, mutta korosti, että se koskenut uskonnon tai uskomusten tutkimusta, jota hän piti tarpeellisena, vaan sen organisoimisen tapaa.

Tuomiojan ehdotus kuulostaa erikoiselta, kun ottaa huomioon, että Suomen yliopistojen teologiset tiedekunnat ovat tunnustuksettomia ja samalla lailla tieteen menetelmiin ja periaatteisiin sitoutuneita kuin muutkin yliopistojen opinalat. Minkään teologisen opinalan tutkimus ei ole ristiriidassa tieteen teoreettisten, empiiristen ja metodologisten periaatteiden kanssa.

Kristinuskon ja muiden uskontojen kulttuurinen ja historiallinen merkitys on kiistatta suuri isänmaalle ja ihmiskunnalle, joiden palveleminen on Suomen yliopistojen lakisääteinen tehtävä. Tähän merkitykseen viitaten voidaan perustella uskonnollisesti puolueettomasta näkökulmasta teologiaan kohdistettua tutkimuspanostusta. Kulttuuriamme ei voida ymmärtää ilman teologista tietoa.

Tuomioja selvensi jälkikäteen puheenvuoronsa perusteita. Hän sanoi halunneensa kysyä, tarvitaanko erillisiä teologisia tiedekuntia ja teologisia oppiaineita vai olisiko niihin sijoittuvan tutkimuksen paikka muiden tieteiden yhteydessä. Jälkimmäinen vaihtoehto oli hänen mielestään parempi, koska teologialla on muita tieteitä enemmän tieteenvastaisia historiallisia rasitteita samaan tapaan kuin marxismi-leninismillä, jolle kukaan ei enää perustaisi omaa oppituolia tai tiedekuntaa.

Kristinuskon ja marxismi-leninismin vertaus ontuu kahdesta syystä. Ensiksi kristinuskon historiallinen ja ajankohtainen merkitys on marxismi-leninismiä mittavampi. Toiseksi teologinen tutkimus ei ole sitoutunut mihinkään marxismi-leninismin kaltaiseen tieteellisesti kyseenalaiseen menetelmään tai teoriaan. Historialliset rasitteet eivät siten ole este teologisen tutkimuksen organisoimiseksi omaksi tieteenalakseen. Teologia voi olla yhtä lailla tunnustuksetonta kuin mikä muu tiede tahansa. Teologisten aiheiden sijoittamista tieteenalojen luokitukseen ja yliopiston organisaatioon on pohdittava tarkoituksenmukaisuuden näkökulmasta.

Voidaan tietysti kysyä, onko valtion tunnustuksettomuuteen sopivaa ylläpitää koulutusohjelmaa, jonka tavoitteena on toimia evankelisluterilaisen kirkon papin akateemisena peruskoulutuksena? Osa teologisen tiedekunnan opetusta on selvästi suunnattu pappien ja kirkon työntekijöiden käytännöllisiä ammatillisia tehtäviä varten. Vaikka tämäkin opetus olisi sinänsä tunnustuksetonta, eikö se palvele puolueellisesti yhtä vakaumusta? Lisäksi siihen selvästi sisältyy osallistumista uskonnon harjoitukseen, silloin kun teologian ylioppilaat perehtyvät työelämäorientaation osana papin tehtäviin.

Teologian kandidaatti- ja maisterikoulutuksen puolustukseksi voidaan sanoa, että yliopistot itse määrittelevät tieteellisestä tehtävästään käsin sen opetuksen luonteen, joka tuleville papeille tarjotaan. Sitä voidaan verrata monen muun alan ammatteihin pätevöittävään yliopisto-opetukseen. Jos yliopisto kouluttaa lääkäreitä, lakimiehiä ja yritysjohtajia, miksei myösteologian maistereita, jotka tekevät myöhemmän työuransa pappeina? Jos pappien taustainstituutioille kelpaa tieteellinen koulutus, eikö siitä voi olla vain tyytyväinen? Kenties tieteellinen koulutus myös torjuu uskonnollista fanaattisuutta ja fundamentalismia, jolle uskonnollisten yhteisöjen itsensä toimeenpaneva koulutus voisi antaa enemmän kasvupohjaa. Sitä paitsi tuskinpa liiketaloustieteellinen koulutus on teologista vähemmän vapaata ideologisista taustaoletuksista.

Vaikka Suomen yliopistojen teologiset tiedekunnat sopivat julkisen vallan tunnustuksettomuuteen, voitaisiin harkita pieniä uudistuksia, joissa otetaan huomioon valtion puolueettomuus ja tunnustuksettomuus. Kenties osa teologian kandidaatti- ja maisterikoulutukseen sisältyvistä soveltavista harjoituksista – sellaisista, joilla on selvä liittymäkohta kirkolliseen elämään – voitaisiin siirtää uskonnollisten yhteisöjen toteutettavaksi. Sen jälkeen ei voitaisi sanoa, että yliopisto-opiskelu edellyttää osallistumista uskonnon harjoittamiseen.

Teologia tieteiden kilparadalla

Ainakin Helsingin yliopiston teologinen tiedekunta voi esittää lisäperusteeksi olemassaololleen korkealaatuisen opetuksen ja tutkimuksen. Puolueettomat asiantuntijapaneelit ovat toistuvasti arvioineet sen piirissä tehdyn tutkimustyön kansainvälisesti huipputasoiseksi. Erityisesti eksegetiikan ja systemaattisen teologian laitokset ovat olleet menestyksekkäitä. Menestys on näkynyt myös akatemiaprofessorin virkoina, huippuyksikkörahoituksena ja kansainvälisinä tiedepalkintoina. Jos tiedekunnassa tehty tutkimus on näin menestyksekästä, voidaan väittää, että myös sen pohjana oleva organisaatio on tarkoituksenmukainen.

Teologia, laitosrajat ja monitieteisyys

Vaikka teologisen tiedekunnan ja teologisten oppiaineiden olemassaololle voidaan esittää hyviä perusteita ja nyt voimassaolevat järjestelyt näyttävät tarkoituksenmukaisilta, tieteenalojen yhteistyöhön sekä moni- ja poikkitieteellisyyteen liittyviä haasteita nousee kaiken aikaa.

Monet kysyvät, ovatko yliopiston nykyiset oppiaineiden ja laitosten rajaukset parhaat mahdolliset? Erityisesti laitosten yhdistämisen sekä laitos- ja tiedekuntajaon muutoksista keskustellaan aivan riippumatta teologian erityisluonteesta ja suhteesta uskonnollisiin vakaumuksiin. Viime aikoina on esimerkiksi kysytty, pitäisikö yliopiston kaikki filosofiset oppiaineet yhdistää yhden suuren filosofian laitoksen alaisuuteen? Humanistiseen tiedekuntaan kuuluvan filosofian laitoksen johtaja Thomas Wallgren järjesti jokin aika sitten aihetta käsittelevän keskustelutilaisuuden. Teologisen tiedekunnan edustajia ei paikalla juuri näkynyt. Valtiotieteellisen tiedekunnan ja käytännöllisen filosofian laitoksen edustajatkin epäilivät laitosten yhdistämisen mielekkyyttä.

Keskustelun johtopäätös tuntui olevan, että nykyisistä järjestelyistä tulee säilyttää niiden hyvät puolet, erityisesti se, että sekä teologinen että valtiotieteellinen tutkimus tarvitsee yhteyttä filosofiaan ja hyötyy siitä. Toisaalta eri tiedekuntiin kuuluvien filosofian alojen yhteistyötä tulee vahvistaa. Joissakin olosuhteissa suuri filosofian laitos voisi sitä tukea, kunhan käytännöllisen filosofian voivat edelleen suorittaa myös valtiotieteellisiä ja teologisen etiikan ynnä uskonnonfilosofian opiskelijat teologisia tutkintoja. Kenties ainelaitokset ja niiden oppiaineet voisivat tarpeista riippuen kuulua samanaikaisesti useaan eri tiedekuntaan. Näin niillä on parhaat edellytykset vastata myös moni- ja poikkitieteellisen tutkimuksen haasteisiin.

Normatiivinen teologia

Neljäs teemani palaa tavallaan Tuomiojan esittämään teologiakritiikkiin. Vastasin siihen korostamalla teologisen tutkimuksen tunnustuksettomuutta ja sitoutumista tieteellisiin menetelmiin ja periaatteisiin. Voidaan pohtia edellyttääkö tämä tunnustuksellisen ja normatiivisen teologian sulkemista tieteen ulkopuolelle. Itse asiassa monet teologitkin suhtautuvat penseästi normatiiviseen teologiaan, koska sen koetaan usein tarkoittavan tieteen nimissä esiintyvää huonoa uskonnollista julistusta.

Normatiivisella teologialla on kuitenkin yhtä lailla paikka tieteen piirissä kuin esimerkiksi normatiivisella moraalifilosofialla tai yhteiskuntakriittisellä valtio-opillisella tutkimuksella. Tunnustuksettomuuden vaatimus koskee tieteen instituutioita, ei niinkään yksittäisten tutkijoiden toimintaa.

Yksittäisten tutkijoidenkin tulee olla objektiivisia ja puolueettomia. Tämä tarkoittaa ennen kaikkea vaatimusta asettaa tutkimustulokset avoimesti ja kriittisesti arvioitaviksi ja kieltoa sulkea pois tutkimusaineistosta tulkintahypoteesin kanssa ristiriitaista aineistoa. Tulkintahypoteesit sen sijaan saavat olla normatiivisia. Itse asiassa ne välttämättä sisältävät normatiivista ja subjektiivista ainesta. Tieteellisessä tutkimuksessa tämä normatiivisuus on kuitenkin ehdollista, kuten lauseessa ”Jos haluamme A, meidän on tehtävä B”.

Toisin sanoen, normatiivinen tutkimus on sallittua, kunhan sen tekijä on tietoinen siitä mitä on tekemässä, esittää arvolähtökohtansa ehdollisina ja asettaa ne avoimen arvioinnin kohteiksi. Tässäkin mielessä normatiiviseen tutkimukseen suhtaudutaan joskus penseästi niin filosofiassa, yhteiskuntatieteissä kuin teologiassa. Siitä luopuminen köyhdyttäisi kuitenkin tiedettä ja kaventaisi tutkimuksen yhteiskunnallista merkitystä, vaikutusta ja sovellettavuutta. Siten teologeillakin on oikeus pyhien tekstien, teologisten oppien ja kirkkohistorian tutkimuksen lisäksi myös muotoilla uusia teologisia oppeja, kunhan tutkijat tietävät mitä niitä esittäessään tekevät.

 

Kirjoittaja, professori Juha Sihvola toimii Helsingin yliopiston Tutkijakollegiumin johtajana.

Esitys perustuu Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan tutkimuksen päivässä 15.5.2008 pidettyyn alustukseen.