Eroavatko kirkollinen ja tieteellinen näkökulma Raamattuun toisistaan?

Viime vuosikymmeninä Raamatun tutkimuksen metodeissa tapahtuneet muutokset ja keskustelu Raamatun tulkinnasta ovat nostaneet esiin mielenkiintoisen ja tärkeän teeman: missä mielessä kirkollinen ja tieteellinen Raamatun tulkinta eroavat toisistaan. Artikkelissani tarkastelen lyhyesti tätä kehitystä ja esitän oman näkemykseni tieteellisen ja kirkollisen Raamatun tulkinnan välisestä suhteesta.

Näkemykseni mukaan yhteistä tieteelle ja kirkolle on totuuden saavuttaminen. Toisaalta tämä totuuden saavuttaminen esimerkiksi Raamatusta eroaa kirkon ja tieteen välillä toisistaan siinä suhteessa, että kirkossa Raamatusta etsitään totuutta oman ja yhteisön (hengellisen) elämän kysymyksiin. Sen sijaan tiedollisesti painottuneessa tieteessä taas pyritään vastaamaan tutkimuskohteesta esitettyyn kysymykseen.

Kirkko Raamatun tulkkina -kirja nosti esiin monia kysymyksiä

Vuosien 2007-2008 vaihteessa Suomen eksegeettinen seura julkaisi kirjan Kirkko Raamatun tulkkina. Toimin kyseisen kirjan toisena toimittajana. Kirja sai alkunsa vuosina 2006-2007 Teologisessa aikakauskirjassa käydyistä keskusteluista. Näistä keskusteluista otin toiseen osaa kirjoituksillani ”Oikea tapa tulkita Raamattua” (6/2006) ja ”Yhtenäinen Raamattu” (2/2007). Kirjaan Kirkko Raamatun tulkkina saimme mukaan myös piispa Eero Huovisen ja piispa Wille Riekkisen puheenvuorot. Kyseisessä kirjassa käytiin keskustelua ja pyrittiin vastaamaan muun muassa seuraaviin kysymyksiin:

”Edustaako Suomen evankelis-luterilaisen kirkon nykyinen Katekismus Raamatun keskeistä sisältöä, kuten se sanoo tekevänsä? Onko Raamatussa yhtenäistä oppia? Tarjoaako kanoninen lukutapa tien Raamatun keskeisen merkityksen ymmärtämiseen? Onko tiedeyhteisön harjoittamalle raamatuntutkimukselle ja -selitykselle vaihtoehtoja, jotka vastaavat paremmin postmodernissa maailmassa elävän kirkon tarpeisiin?”   

Vaikka kirjassa mielestäni vastattiinkin pääpirteissään näihin kysymyksiin, jäi osa kysymyksistä vielä avoimiksi ja keskustelujen perusteella pintaan nousi myös uusia kysymyksiä. Eräs lisää keskustelua ja käsittelyä kaipaavista kysymyksistä oli nimenomaan tieteellisen ja kirkollisen Raamatun tulkinnan välinen suhde sekä kanoninen kritiikki, jossa Raamatun kaanonia tarkastellaan kokonaisuutena. Kyseisen lähestymistavan on alun perin kehittänyt Yalen yliopiston professori Brevard S. Childs ja se on herättänyt laajaa kansainvälistä ja akateemista mielenkiintoa viime vuosikymmeninä. Kanoninen lukutapa on saanut osakseen huomiota myös Suomessa. Esimerkkeinä mainittakoon Timo Veijolan artikkeli ”Kaanonin synty ja teologinen merkitys”, joka julkaistiin vuonna 2004 ilmestyneessä synodaalikirjassa Raamattu ja kirkon usko tänään, (Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 87) ja Valtteri Virran vuonna 2007 valmistunut pro gradu -tutkielma: Kanoninen lukutapa: Brevard S. Childsin käsitys Raamatun hermeneutiikasta vuosina 1979-1992.

Kanoninen lukutapa ja uudet lähestymistavat Raamattuun

Childsin lähestymistapa herättää kysymyksiä kirkollisen ja tieteellisen Raamatun tulkinnan välisestä suhteesta. Esimerkiksi Childsin kanoniseen lukutapaan liittyvä jaottelu kahteen tulkintamalliin, historialliseen ja pneumaattiseen tasoon, muistuttaa niin sanottua quadrica-menetelmää, jossa erotettiin toisistaan hengellinen ulottuvuus sekä historiallinen tai kirjaimellinen taso. Quadrica-menetelmää käytettiin eri muodoissaan erityisesti keskiajalla tuon ajan tieteellisessä ja kirkollisessa Raamatun tulkinnassa, mutta sen vaikutus säilyi jossain määrin aina valistusaikaan asti. Valistuksen myötä länsimaissa tapahtui radikaali muutos. Tuolloin Raamatun hengellinen, teologinen ja dogmaattinen selitys jätettiin taka-alalle tai hylättiin kokonaan akateemisessa tutkimustyössä. Samalla eksegetiikka menetti teologista erityisluonnettaan, kun Raamattua alettiin tarkastella samoilla menetelmillä kuin mitä tahansa kirjallisuutta.

Koska Childsin kehittelemä kanoninen lukutapa jossain määrin palauttaa tieteelliseen keskusteluun takaisin Raamatun hengellisen, teologisen ja dogmaattisen tulkinnan hylkäämättä kuitenkaan täysin historiallis-kriittisiä menetelmiä, on ymmärrettävää, miksi se on saanut osakseen runsasta kiinnostusta tiedeyhteisöissä ympäri maailmaa. Kanoninen lukutapa on nostanut esille ennen kaikkea kysymyksen siitä, missä mielessä Raamattua voidaan tulkita teologisesti yliopistossa. Kanonisen lukutavan käytöstä ja soveltamisesta onkin usein käyty kiivasta keskustelua, kuten esimerkiksi kirjamme Kirkko Raamatun tulkkina osoittaa.

Raamattu-keskustelua on tehnyt moniulotteisemmaksi viime vuosikymmeninä myös joukko uusia menetelmiä, joihin yleisesti viitataan postmoderneina menetelminä. Niitä leimaa usein hyvin lukijalähtöinen näkökulma Raamattuun. Esimerkkeinä mainittakoon muun muassa psykologinen eksegeesi ja vapautuksen teologia.

Mikä on tieteellisen ja kirkon tulkintatavan ero?

Nykyinen metodien ja lukutapojen moneus sekä erityisesti kanoninen lukutapa herättävät kysymyksen siitä, missä menee tieteellisyyden ja kirkon tulkintatavan välinen ero. On selvää, että ainakaan sellainen Raamatun tutkimus, jossa tekstien sanomaa pyritään tahallisesti vääristämään, ei täytä tieteen objektiivisuuteen ja eettisyyteen pyrkivää ihannetta. Toisaalta vääristelevää tulkintatapaa tuskin mikään kirkkokuntakaan tavoittelee – ainakaan tietoisesti. Mikä olisi siis hyvä erottelu tieteellisen ja kirkollisen tulkinnan välillä? Seuraavassa luonnostelen lyhyesti, millaisia johtopäätöksiä olen tehnyt tähänastisesta tutkimus- ja opetustyöstäni systemaatikkona, eksegeettinä ja seurakuntapastorina.

Nähdäkseni suurin ero tieteellisen ja kirkollisen Raamatun tulkinnan välillä on siinä, että niiden kautta Raamattua käytetään ja tarkastellaan eri tavoin. Kirkossa Raamatusta etsitään hengellistä ja eettistä ohjausta. Kirkon tavassa tulkita Raamattua on usein läsnä myös voimakas emotionaalinen aspekti, kun Raamatun tekstien perusteella pyritään hoitamaan syyllisyydestä ja elämän vastoinkäymisistä kärsiviä ihmisiä. Toisin sanoen kirkossa Raamatusta pyritään löytämään Jumalan ääni ja vastauksia yksilöiden ja yhteisöjen elämään ja hengellisyyteen liittyviin kysymyksiin.

Sen sijaan tieteellisessä Raamatun tulkinnassa korostuu tiedollinen näkökulma Raamattuun. Tutkijan pitää pyrkiä mahdollisimman suureen kriittisyyteen ja objektiivisuuteen suhteessa Raamattuun. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että tutkijan tehtävänä on mahdollisimman avoimin mielin pyrittävä tuottamaan luotettavaa tietoa tutkimuskohteesta. On toisaalta totta, että tämä ihanne ei tuskin koskaan täysin toteudu tutkijan kykyjen ja resurssien rajallisuuden takia. Lisäksi objektiivisuutta saattaa joskus estää myös se, että usein kriittisyys ja objektiivisuus ymmärretään väärin esimerkiksi kyynisyydeksi tai nihilismiksi. Eksegetiikassa aidon kriittisyyden puute näkyy esimerkiksi silloin, jos tutkija jo etukäteen pitää mahdottomana ajatusta, että Jeesus olisi tehnyt aitoja ihmeitä. Oikeanlainen kriittisyys tarkoittaakin aitoa halua ymmärtää tutkimuskohdetta ja saada selville mahdollisimman puolueettomia vastauksia tutkimuskohteelle esitettyihin kysymyksiin. Toisin sanoen tutkimuskohdetta ei saa vääristellä omien mieltymysten mukaan.

Tulkinnat tukevat toisiaan

Vaikka edellä esittämäni kirkollinen ja tieteellinen Raamatun tulkinta poikkeavat luonteeltaan toisistaan, en näe niitä toistensa vastakohtina, vaan ennemminkin toisiaan tukevina vaihtoehtoina. Parhaimmillaan tieteellisen Raamatun tutkimuksen tulokset voivat luotettavaa tutkimustietoa tuottamalla palvella myös kirkossa harjoitettavaa hengellisesti ja emotionaalisesti painottunutta Raamatun käyttöä. Samoin jonkinlainen kokemus ja näkökulma kirkossa harjoitettavaan tapaan tulkita Raamattua auttaa tutkijaa ymmärtämään Raamatun teksteihin liittyvää hartaudellista ulottuvuutta. Asian voisi tiivistää siten, että niin kirkossa kuin tieteessäkin pyritään saavuttamaan totuus, mutta hieman eri tavoin: kirkossa Raamatusta etsitään totuutta oman ja yhteisön (hengellisen)elämän kysymyksiin; tieteessä taas pyritään löytämään tiedollinen totuus tutkimuskysymykseen, joka liittyy jollain tavoin Raamattuun. Vaikka näiden välinen ero ei aina olekaan kovin selvä, kuten esimerkiksi kanoninen kritiikki osoittaa, kyseisillä lähestymistavoilla on kummallakin oma tärkeä merkityksensä luomakunnan, yhteiskunnan, yhteisöjen ja yksittäisten ihmisten kannalta.

 

Kirjoittaja TM Jussi Koivisto on Ekumeniikan jatko-opiskelija ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappi. Tällä hetkellä hän toimii tohtorikoulutettavana ja valmistelee Lutherin toivo- ja sielunhoitokäsitystä tarkastelevaa väitöskirjaansa systemaattisen teologian laitoksella Helsingin yliopistossa.
    
”Raamattu eksegetiikan ja systemaattisen teologian leikkauspisteessä” -symposium 2.4.2008 Helsingissä. Tilaisuus on yleisölle avoin. Katso ohjelma.

 

Kirjallisuutta

Hakola, Raimo & Merenlahti, Petri (toim.): Raamatuntutkimuksen uudet tuulet. Helsinki: yliopistopaino, 1997.

Hytönen, Maarit (toim.): Raamattu ja kirkon usko tänään. Synodaalikirja 2004. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 87. Tampere, 2004.

Koivisto, Jussi & Pesonen, Anni (toim.): Kirkko Raamatun tulkkina. Suomen eksegeettisen seuran julkaisuja 94. Helsinki 2007.

Lubac, Henri de: Medieval Exegesis. Volume I: The Four Senses of Scripture. Translated by Mark Sebanc. Grand Rapids: William B. Eerdmans Publishing Company, Edinburgh: T & T Clark, 1998.

Lubac, Henri de: Medieval Exegesis. Volume 2: The Four Senses of Scripture. Translated by E. M. Macierowski.  Grand Rapids: William B. Eerdmans Publishing Company, Edinburgh: T & T Clark, 2000.

Oeming, Manfred: Contemporary Biblical Hermenutics. An Itroduction. Translated by Joachim Vette. Aldershot, Burlington: Ashgate, 2006.

Virta, Valtteri: Kanoninen lukutapa: Brevard S. Childsin käsitys Raamatun hermeneutiikasta vuosina 1979-1992. Ekumeniikan pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan kirjasto, 2007.