| Mika Vähäkangas

Afrikkalaisperäiset kirkot pääkaupunkiseudulla

Helsingin seudulle on syntynyt reilun kymmenen vuoden aikana noin tusina afrikkalaisperäistä kristillistä yhteisöä. Tässä artikkelissa esitellään niiden yleispiirteitä.

Afrikkalaisilla ei ole käytössä paljoa rahaa. Köyhyydestä ja poliittisesta epävakaudesta on kuitenkin tullut afrikkalaisen kristillisen ekspansion moottori. Ne työntävät etsimään parempaa elämää muilta mantereilta ja mukana matkustaa myös heidän uskonsa.

Helsingin seudun afrikkalaistaustaisten kristillisten yhteisöjen koko vaihtelee noin kymmenestä lähes sataan osallistujaan kussakin kokoontumisessa. Aktiivisten jäsenten määrä lasketaan useissa sadoissa. Yhteisöiden organisaatiomalli vaihtelee. Vanhin, 1994 perustettu African Christian Fellowship, on luonteeltaan raamattupiiri. Osa toimii kantasuomalaisen seurakunnan puitteissa, yhtenä työmuotona. Suurin ryhmä ovat täysin itsenäiset, yksittäiset seurakunnat. Lisäksi on vielä neljä kansainväliseen afrikkalaistaustaiseen kirkkokuntaan kuuluvaa seurakuntaa, joista yksi kuuluu kongolaistaustaiseen kimbanguistikirkkoon, kaksi nigerialaistaustaiseen The Redeemed Christian Church of God:iin, jolla on seurakunnat myös Turussa ja Tampereella sekä yksi ghanalaistaustaiseen Church of the Pentecost Internationaliin.

Nämä yhteisöt edustavat valtaosin karismaattista tai uushelluntailaista suuntausta erilaisissa muodoissaan. Vain kimbanguistikirkko ja ortodoksisen kirkon amharankielinen jumalanpalvelusyhteisö poikkeavat selkeästi tästä linjasta. Valtaosa jäsenistä on taustaltaan afrikkalaisia, mutta mukana on myös muualta tulleita maahanmuuttajia sekä kantasuomalaisia, jotka ovat usein naimisissa afrikkalaisen yhteisön jäsenen kanssa.

Suomi lähetyskenttänä

Luterilaisessa kirkossa näitä yhteisöjä kutsutaan ”etnisiksi seurakunniksi”. Yhteisöt, joiden jumalanpalveluskieli on muu kuin englanti, kuten ranska, lingala tai amhara, rajoittuvat yleensä maahanmuuttajiin. Silti ne eivät keskity vain yhteen etniseen ryhmään, vaan myös meidän ”etnisiksi” mieltämämme kielet lingala ja amhara ovat alueellisia yleiskieliä, joiden käyttöalue ylittää valtiollisia rajojakin. Englanninkieliset yhteisöt näkevät miltei aina Suomen lähetyskenttänä. Ne eivät halua tulla luonnehdituiksi ”etnisiksi” tai afrikkalaisiksi. Ne edustavat mielestään aitoa ja universaalia, Raamattuun perustuvaa, kristinuskoa.

Afrikkalaisten yhteisöiden leimautuminen ”etnisiksi” on niille myös hyödyllistä. Perinteiset suomalaiset kirkot eivät koe niitä kilpailijoiksi ja tekevät niiden kanssa auliimmin yhteistyötä mm. antamalla tiloja käyttöön.

Ei-kristittyjen lisäksi myös valtaosan luterilaisista nähdään olevan kääntymyksen tarpeessa. Osoituksena siitä ovat alkoholin käyttö, löyhä seksuaalimoraali, homoseksuaalisuuden suvaitseminen, lukuisat abortit ja Raamatun arvovallan murentaminen jopa koulun uskonnon tunneilla. Nämä kaikki ovat Raamatun erehtymättömyyttä ja tiukan moraalista elämäntapaa korostaville afrikkalaistaustaisille kristityille kauhistus.

Miten kantasuomalaiset kirkot sopeutuvat ajatukseen itsestään afrikkalaisen lähetyksen kohteina, kun totuttu malli on ollut päinvastainen? Ovatko uudet kristilliset yhteisöt lopulta kilpailijoita vai kumppaneita?

Afrikkalaistaustainen kristillisyys ja maailmankuvien kohtaaminen

Monissa Afrikan kulttuureissa valistuksella on ollut vähän vaikutusta. Afrikkalaiset karismaattiset kristityt ovat monesti siirtyneet esimodernista ajattelusta suoraan postmoderniin tilanteeseen. Länsimainen fundamentalisti taas hyväksyy valistusvaikutteisen argumentaation pelisäännöt, hän lähtee argumentoimaan arkeologian ja luonnonhistorian sisällä. Afrikkalaiselle karismaatikolle taas valistuksen tieteelliset pelisäännöt eivät ole automaattisesti vakuuttavia, eikä hänen tarvitse jumittua luonnontieteellis-teologiseen asemasotaan.

Afrikkalaistaustainen pappi saa seurakuntansa ylistämään Jumalaa siitä, että Hän pitää merien vedet poissa maalta – luonnonlaki voidaan esittää ihmeenä. Pappi voi uskottavuuttaan menettämättä väittää, että taivas on kuin planeetta jossain avaruudessa. Raamatun ihmeitä ei tarvitse selitellä, ihmeet kuuluvat olennaisena osana seurakunnan maailmankuvaan. Raamatun kertomukset riivaajista ja enkeleistä ovat luonnollinen osa kristillistä uskoa, ne ovat linjassa seurakuntalaisten omien kulttuureiden kanssa.

Afrikkalaistaustaiset kristilliset yhteisöt muodostavat Suomessa kristillisen vaihtoehdon valistuksen rationalismille aivan toisella tasolla kuin suomalaisperäinen konservatiivinen kristillisyys. Tämä on kantasuomalaisille hämmentävää, sillä valistus on meillä ollut yhteydessä luterilais-kansalliseen projektiin. Suomalaiset konservatiivikristityt ovat suhteessa omaan kulttuuripiiriinsä selkeän vastakulttuurisia, afrikkalaistaustaiset kristityt sen sijaan edustavat luontevasti oman kulttuuritaustansa paradigmaa. Heidän kohdallaan on kyse pikemminkin kulttuurien kohtaamisesta kuin vastakulttuurisuudesta.

Spiritualiteetti

Helluntailaisissa ja karismaattisissa kokoontumisissa ihmiset vapautuvat yhdenmukaistavista paineista. Jos kantasuomalainen kokee yhteiskuntamme harmaaksi tai tasapäistäväksi, niin afrikkalaistaustaiselle uussuomalaiselle tilanne on rankempi. Afrikkalaisen elämänmuodon rytmi, elämän pulppuaminen ja näkymättömän maailman kohtaaminen saavat Suomessa väistyä. Ei ole ihme, että afrikkalaistaustaisten yhteisöjen jumalanpalveluselämä on pitkälti helluntailais-karismaattista.

Jumalanpalvelus alkaa yleensä pitkällä lauluosuudella, jossa toistetaan muutaman sanan kertosäkeitä kymmeniä kertoja papin ja esilaulajien johdolla, rytmikkään musiikin pauhatessa, seurakunnan tanssiessa ja taputtaessa polyrytmisesti. Tunnelma nousee, musiikin vaikutus on transsinomainen ja se johtaa seurakunnan rukouksen ilmapiiriin. Saarnat eivät ole opillisia vaan ne käsittelevät konkreettisella tasolla kristityn elämää. Rukouksessa useampi ihminen saattaa samanaikaisesti ladella mikrofoniin eri kielillä lyhyitä, usein toistuvia, rukouksen pätkiä ja samaan aikaan muut seurakuntalaiset huutavat omia rukouksiaan. Glossolalia kuuluu monesti kuvaan. Rukouksessa liikutaan ympäriinsä ja joskus soitetaan jotain instrumenttia yleisen kakofonian päälle.

Helluntailaisena painotuksena on aina ollut Pyhän Hengen vaikuttavan toiminnan korostaminen, erityisesti ihmeissä ja kielilläpuhumisessa. Afrikkalaistaustaiset yhteisöt eivät tässä poikkea yleisestä linjasta vaikkakin käytännön elämässä ihmeillä, erityisesti parantamisella, on huomattavasti pienempi merkitys kuin Afrikassa. Kongolaispastori selitti, että Suomessa ihmeitä tapahtuu vähemmän siksi, koska ihmisiltä puuttuu usko. Ihmeistä kuitenkin puhutaan paljon sekä saarnoissa että todistuspuheenvuoroissa.

Helluntailaisuudessa ja karismaattisuudessa on aina ollut vahva demonologinen komponentti. Pahoilla hengillä ja hengellisellä sodankäynnillä on erittäin suuri merkitys myös monille afrikkalaiskristityille Suomessa. Kuten yleensä afrikkalaisessa perinteisessä ajattelussa, myös afrikkalaisessa kristillisyydessä mikään ei tapahdu sattumalta, vaan näkyvän maailman onnistumisilla ja onnettomuuksilla on näkymättömässä maailmassa syynsä. Jumalan lisäksi elämään vaikuttavat vainajat, kaikki muut henget, noituus jne. Kristillisessä ajattelussa henget tulkitaan enkeleiksi ja demoneiksi. Noituus on edelleen olemassa oleva uhka, jota vastaan tarvitaan suojaa Jumalalta.

Oppi ja sen puute haasteena

Spiritualiteetista hahmottuu näiden yhteisöiden opillisia painotuksia, jotka seuraavat pitkälti yleistä helluntailais-karismaattista linjaa, erityisen vahvalla demonologialla ja henkimaailman läsnäololla terästettynä.

Valtaosa yhteisöistä on itsenäisiä seurakuntia, ne eivät kuulu mihinkään laajempaan organisaatioon. Ne eivät sitoudu minkään tunnustuskunnan oppiin eivätkä hahmottele itselleen omaa oppiperustaa. Uskon perusta on Raamattu. Se, että Raamattua tulkitaan monin tavoin, ei ole keskustelun aihe. Jos seurakunnassa nousee vakavaa erimielisyyttä oikeasta Raamatun tulkinnasta, toisinajattelijat vaihtavat yleensä seurakuntaa tai perustavat uuden seurakunnan.

Itsenäisen seurakunnan muotoiset yhteisöt edustavat maailmalla vahvasti nousussa olevaa jälkitunnustuksellisuutta. Se istuu hyvin afrikkalaisperäisten kirkkojen tyyliin. Afrikan mantereella opilla on huomattavasti vähemmän merkitystä kuin länsimaisissa kirkoissa. Uskon keskiössä eivät ole dogmit, vaan kokemuksellisuus ja yhteisön dynamiikka. Tällöin monissa tapauksissa johtajan rooli korostuu huomattavasti. Suomessa ne yhteisöt, joissa pastori osaa jakaa valtaa ja aktivoida seurakuntalaisia, menestyvät parhaiten. Tämä saattaa olla afrikkalaistaustaisen kristillisyyden sopeutuma Suomeen.

Mitä uutta Pohjantähden alla?

Ensiksi, afrikkalaiset tuovat Suomen karismaattisuuteen tuoretta verta. Suomen afrikkalaispastoreista osa kiertää ahkerasti karismaattisissa kantasuomalaisten tilaisuuksissa parantamassa ja saarnaamassa. Suomalaiselle uskonnolle on avautunut suora kanava afrikkalaisen kristinuskon innovaatioihin. Vielä ei ole nähty Kongon ja Kenian herätyskokouksista raportoitua levitaatiota tai kongolaista puuhun kiipeämisen armolahjaa. Ensimmäistä kertaa ovet ovat avoinna afrikkalaisen uskonnollisuuden vaikutuksille afrikkalaisten omin ehdoin – ilman suomalaista lähetystyöntekijää.

Toiseksi, afrikkalaisperäiset itsenäiset seurakunnat toimivat kasvaessaan vahvistuksena jälkitunnustuksellisuudelle. Kolmanneksi, Suomeen tulee vaihtoehto valistuksen pelisääntöjä seuraavalle kristillisyydelle.

Neljänneksi, osassa afrikkalaisperäisistä seurakunnista on malleja, joiden avulla rakennetaan tehokkaasti yhteisöä. Vasta tarkempi tutkimus paljastaa, onko kyse omaleimaisista sosiaalisista ratkaisuista, joista suomalaisilla on opittavaa, vai jo ennestään tunnetuista keinoista ja toimintamalleista, joita harva suomalainen uskonnollinen yhteisö kuitenkaan osaa käyttää.

Mikäli Suomi seuraa muun Euroopan trendiä, afrikkalaistaustaisilla kirkoilla on edessään vahvan kasvun kausi.

 

Kirjoittaja, dosentti, TT, FM Mika Vähäkangas, toimii missiologian yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa.