Väitös: Suomen ja Venäjän ortodoksikirkkojen liitoshanke kaatui poliittisiin syihin 1945-1957

Lokakuussa 1945 Moskovan patriarkaatti alkoi painokkaasti vaatia Suomen ortodoksista autonomista arkkipiispakuntaa palaamaan takaisin yhteyteensä, josta se oli eronnut 1923 ja liittynyt Konstantinopolin patriarkaattiin. Kirkko-oikeudellinen eli kanoninen liitoshanke kehittyi vähitellen kiistaksi Suomen ja Moskovan kirkkojen välille. Moskovan vaatimuksia ohjasi neuvostohallinnon Venäjän kirkolle määräämä ulkopoliittinen tehtävä. Suomessa Moskovan liitosehdotus sai aluksi kannatusta, mutta pian monet kirkon jäsenet alkoivat epäillä hanketta. Suomen ortodoksit joutuivat yllättäen äärivasemmistolaisen politiikan pelinappuloiksi.

Moskovan ehdotus saa myönteisen vastaanoton Suomessa

Arkkipiispakunnan kirkollishallitus oli jo keväästä 1945 lähtien valmistautunut kehittämään Suomen ja Venäjän kirkkojen välisiä suhteita. Kirkkosuhteiden ajateltiin parantavan Karjalasta siirtolaisuuteen joutuneen kirkon yhteiskunnallista asemaa.

Sodasta toipuva kirkko oli menettänyt noin 90 % omaisuudestaan, ja kirkon jäsenistä noin 70 % oli joutunut jättämään kotinsa Neuvostoliitolle luovutettuun Karjalaan. Ortodoksiseen kirkkokuntaan kuului noin 75 000 jäsentä.

Syyskuussa 1945 Leningradin ja Novgorodin metropoliitta Grigori (Tshukov) tuli Suomeen neuvottelemaan kirkkoliitoksesta arkkipiispa Hermanin kanssa. Suomen äärivasemmisto alkoi heti tukea Moskovan liitosehdotusta.

SKDL oli maaliskuun 1945 eduskuntavaalien voiton jälkeen saanut useita ministereitä hallitukseen. Kommunistinen sisäministeri Yrjö Leino käytti jopa ennakkosensuuria tukeakseen liitoshanketta ja vaientaakseen sitä vastaan nousseen opposition. Leino taktikoi väärin. Varatuomari Simo Härkösen johtama oppositio sai sensuurimääräyksen purettua eduskuntaryhmien tuella. Asia oli kuitenkin niin arkaluonteinen, ettei mm. kirkollinen Aamun Koitto -lehti kirjoittanut siitä vuosikausiin.

Moskovan patriarkaatin tukeminen oli osa ministeri Leinon neuvostomyönteisyyttä. Leinon poliittisissa suunnitelmissa Suomesta oli kehitettävä kansandemokraattinen valtio Neuvostoliiton etupiiriin.

Grigori sai molemmilta piispoilta – Hermanilta ja Helsingin piispa Aleksanterilta – kirjallisen lupauksen tukea kirkkoliitosta tulevassa kirkolliskokouksessa. Sitä varten arkkipiispa Herman esitti Moskovan patriarkka Alekseille kirkollishallituksen vähimmäisehdot: Suomen kirkon oli saatava käyttää uutta (gregoriaanista) ajanlaskua sekä yhtä laajat autonomiset oikeudet kuin mitkä Konstantinopolista oli saatu 1923. Aleksei ei myöntynyt, vaan piti kyselyä suomalaisten niskurointina ”äitikirkon oikeuksia ja sen ystävyyttä kohtaan”. Kirkollishallitus keskeytti kirkolliskokouksen valmistelun.

Moskovan painostus alkaa epäilyttää

Seuraavan kerran kirkkoliitosta käsiteltiin ulkoministeri Reinhold Sventon (SKDL) ja patriarkka Aleksein tapaamisessa Moskovassa huhtikuussa 1946. Suomen hallitus suhtautui myönteisesti liitosehdotukseen, mutta ei ottanut aktiivista roolia asiassa. Tästä huolimatta Suomen Moskovan-lähettiläs Cay Sundström (SKDL) ja hänen avustajansa Olli Bergman ryhtyivät valmistelemaan kirkollista delegaatiota Moskovaan. Sen tehtävänä oli ”ratkaista kirkkojen väliset erimielisyydet”.

Sundström ajoi Moskovan patriarkaatin etua ja vaati molemmilta piispoilta sitoutumista liitokseen jo ennen Moskovan-matkaa. Kirkkoa koskevan asetuksen arvovallan ohittaminen sai yhä useamman epäilemään hanketta. Uudelleen painostuksen kohteeksi joutunut Herman vakuuttui lokakuussa 1946, ettei liitos saisi riittävää kannatusta kirkkokunnassa. Delegaation kokoaminen keskeytettiin. Asia oli poliittisesti arka, ja käyttöön otettiin viivyttely. Moskovan vaatimuksiin pettynyt arkkipiispa kääntyi Konstantinopolin patriarkaatin puoleen ja kysyi sen kantaa Moskovan suunnitelmille.

Konstantinopolin patriarkka Maximos vastasi arkkipiispa Hermanille, ettei hän hyväksy Moskovan suunnitelmia. Kirkollishallitus kuitenkin pimitti tiedon kirkkokunnan jäseniltä. Kirkolliskokous kokoontui lopulta elokuussa 1950. Moskovan esitystä vastustettiin, mutta asiassa ei rohjettu tehdä päätöstä lainkaan. Asia siirrettiin seuraavaan vuoden 1955 kirkolliskokoukseen.

Kirkkoriidan rintamalinjat selkiytyvät 1948

Moskovan patriarkaatti myönsi kirkkokunnalle uuden ajanlaskun käytön. Kesällä 1948 se lisäsi panoksia peliin ja teki Suomen kirkolle tarjouksen täydestä itsenäisyydestä, autokefaliasta. Ehdotus oli kuitenkin epäilyttävä, sillä kirkkokunnan oli ensin liityttävä Moskovan yhteyteen.

Tarjouksen taustalla oli Moskovan patriarkaatin yritys tulla ortodoksisen maailman johtavaksi kirkoksi. Konstantinopolin näkökulmasta Moskovan yritykset olivat epäkanonisia. Moskovan vaikutusvalta väheni entisestään, kun Konstantinopolin patriarkaksi valittiin arkkipiispa Athenagoras (Spyrou, 1886-1972) marraskuussa 1948. Yhdysvaltain presidentti Harry S. Trumanin kanssa ystävystynyt Athenagoras vastusti avoimesti Moskovan kirkollisia liitospyrkimyksiä.

Kesän 1948 eduskuntavaaleissa kommunistit kokivat murskatappion ja joutuivat oppositioon. Se merkitsi ilmapiirin hienoista vapautumista myös kirkkokiistassa. Vaikka Suomen ja Neuvostoliiton välille solmittiin yya-sopimus, Suomen asema läntisenä demokratiana varmistui. Metropoliitta Grigorin mukaan yya-sopimus velvoitti Suomen ortodokseja kirkkoliitokseen.

Aamun Koitto ei tohtinut edelleenkään kritisoida Venäjän kirkon pyrkimyksiä Suomessa. Se toimi kuitenkin mielipidevaikuttajana julkaisemalla yksityiskohtaisia uutisia Ranskan ja Yhdysvaltain kirkkokunnista, jotka olivat torjuneet Moskovan liitosvaatimukset.

Ilmapiiri vapautuu Moskovan arvostelulle

Moskovan syyttely Hermania kohtaan jatkui 1951. Poliittinen liikkumavara oli kuitenkin kasvanut ja kirkollishallitus ryhtyi vastaavasti syyttelemään Suomen venäläisiä miesluostareita Valamoa ja Konevitsaa niiden kanonisen Moskova-yhteyden vuoksi. Grigori oli liittänyt luostarit Moskovan yhteyteen syksyllä 1945. Kärjekkäimmissä arvioissa vaadittiin jopa niiden lakkauttamista.

Arvioidakseen kannatustaan ja vahvistaakseen asemaansa Moskovan patriarkaatti lähetti keväällä 1954 piispa Mihailin (Tshub) Suomeen johtamaan luostareita ja pieniä venäläisiä emigranttiseurakuntia. Suojelupoliisi (Supo) arvioi, että kyseessä oli seurakuntien valjastaminen Neuvostoliiton salaisen poliisin peiteorganisaatioiksi.

Mihailin saapuminen sai arkkipiispa Hermanin ja kanonien tuntija Antti Inkisen esittämään julkisesti vastalauseitaan Moskovaa kohtaan. He pitivät piispan lähettämistä provokaationa. Operaatio epäonnistui, ja piispa Mihail kutsuttiin takaisin Neuvostoliittoon. Herman alkoi lujittaa yhteyksiä Konstantinopolin patriarkaattiin.

Vuoden 1955 kirkolliskokoukseen tultaessa Suomen poliittinen suvereniteetti oli vahvistunut ja Konstantinopolin kielteinen kanta Moskovan pyrkimyksiä kohtaan oli vihdoin julkistettu. Kirkolliskokous päätti säilyttää arkkipiispakunnan kanoninen asema ennallaan. Konstantinopoli oli valmistellut tietä tälle päätökselle suhtautumalla erittäin myönteisesti kaikkiin suomalaisten toiveisiin

Keväällä 1957 metropoliitta Nikolai (Jarushevits) toi Moskovan pyhän synodin veljellisen tervehdyksen ja tunnustuksen Suomen kirkon kuulumisesta Konstantinopolin patriarkaattiin. Suomalaiset vastasivat Nikolain ystävyyteen. Samanlaista ystävyyttä korostettiin Neuvostoliiton ja Suomen poliittisissa suhteissa 1950-luvun puolivälissä. Kirkkojen yhteisestä sopimuksesta miesluostarit palautettiin Suomen arkkipiispakunnan yhteyteen ja niiden sallittiin noudattaa vanhaa ajanlaskua.

Totalitaristiset toimintatavat kaatoivat liittymishankkeen

Moskovan patriarkaatin tavoitteiden läpimenolle ei ollut reaalisia edellytyksiä enää vuoden 1946 jälkeen, koska Moskovan liittymisehdot olivat liian tiukat laajaan autonomiaan ja uuteen ajanlaskuun tottuneille suomalaisille ortodokseille. Suurimman esteen kirkkoliitokselle muodosti kuitenkin kiistan politisoituminen.

Kyseessä oli myös kahden erilaisen hallintokulttuurin yhteentörmäys. Suomen ortodoksisella kirkolla oli skandinaavinen demokraattinen hallintomalli. Venäjän kirkko noudatti neuvostoliitolaista sanelupolitiikkaa.

Heti kiistan alkuvaiheessa kävi selväksi, että suostuminen Moskovan ehdotuksiin olisi merkinnyt tuen antamista poliittiselle itäsuuntaukselle. Siihen ei Suomen ortodoksisen kirkon enemmistö ollut valmis. Lisäksi kirkkokunnassa vaikutti edelleen aiempien vuosien perintönä epäluulo venäläistä vaikutusta kohtaan.

Moskovan patriarkaatin painostus oli onnistuakseen liian suoraa, eikä se ottanut huomioon Suomen kirkkokunnan kokonaisetua. Tämä johtui todennäköisesti siitä, että Moskovassa ennakoitiin Suomen kehitys itäeurooppalaiseksi kansandemokratiaksi. Puolan ja Tshekkoslovakian ortodoksiset vähemmistökirkot liittyivät Moskovan patriarkaattiin rautaesiripun laskeutuessa jakamaan Eurooppaa itään ja länteen 1948.

Kirkollista elämää säätelevillä pyhillä kanoneilla oli vain sivurooli kiistassa. Rakentavaa kanonista vuoropuhelua ei poliittisväritteisessä kiistassa syntynyt. Kirkollisia hallintoalueita eli jurisdiktioita koskevat kanonit antoivat mahdollisuuden eri tulkintoihin.

Venäjän kirkon kannalta oli edullista, että Suomen ja Konstantinopolin välinen yhteys oli heikko. Se vahvistui vasta patriarkka Athenagoraan kaudella. Suomen ja Neuvostoliiton välinen poliittinen liennytys 1950-luvulla merkitsi ilmapiirin vapautumista myös Suomen ortodoksiselle kirkolle. Se ei kuitenkaan enää parantanut Moskovan patriarkaatista muodostettua kielteistä kuvaa.

Päätös pysyä yhteydessä maantieteellisesti ja kulttuurillisesti kaukaiseen Konstantinopoliin tuki mielikuvaa, että kirkkokunta oli epäpoliittinen ja että sillä oli laaja itsemääräämisoikeus. Päätös oli osa kirkon elämän vakiinnuttamista. Eduskunnan 1949 antama laki kirkkokunnan jälleenrakentamisesta vahvisti kirkon asemaa suomalaisessa yhteiskunnassa. Ulkoisesta rakentamisesta huolimatta 1950-1960-luvut olivat monille ortodoksisille siirtolaisperheille kirkon elämästä vieraantumisen vuosikymmeniä.

 

Kirjoittaja Juha Riikonen on teologian maisteri, jonka väitöskirja ”Kirkko politiikan syleilyssä. Suomen ortodoksisen arkkipiispakunnan ja Moskovan patriarkaatin välinen kanoninen erimielisyys 1945-1957” tarkastettiin Joensuun yliopiston teologisessa tiedekunnassa 28.9.2007.

 

Lähteet

Venäjän Federaation Valtiollinen Arkisto Gosudarstvennyj Arhiv Rossijskoj Federatsii (GARF), Moskova. Venäjän ortodoksista kirkkoa koskeva aineisto (Sovet po delam russkoi pravoslavoi tserkvi pri sovete ministrov SSSR), Fond 6991, delo: 73, 121, 138 ja 429.

Kansallisarkisto, Helsinki. Valtioneuvoston tarkastuselinten arkisto. Kiertokirjeet ja ohjeet, Da:8 ja poistot, Da:9.; Antti Inkisen kokoelma, ortodoksinen kirkko, ka 3.

Ulkoasianministeriön arkisto, Helsinki. Kreikkalaiskatolinen kirkko, 44 I.

Suojelupoliisin arkisto, Helsinki. Kreikkalaiskatolinen kirkkokunta, VIII A 2.

Presidentti Harry S. Trumanin arkisto (Truman Library), Missouri, USA. Presidentin yksityiskokoelma, kirjeenvaihto patriarkka Athenagoraan kanssa, PPF 47.

Moskovan patriarkaatin ulkomaanosaston arkisto (Arhiv otdela vnešnih tserkovnyh svjazei Moskovskogo Patriarhata), Moskova. Kirjeenvaihtoa ja raportteja, delo: 57 ja 82 (1945-1958).

Konstantinopolin patriarkaatin arkisto, Istanbul. Arkkipiispa Hermanille lähetetyt kirjeet 1945-1957.

Suomen ortodoksisen kirkollishallituksen arkisto, Kuopio. Aktit 1945-1957; kirkollishallituksen pöytäkirjat 1945-1957; kirkolliskokousten pöytäkirjat 1950 ja 1955.

Suomen ortodoksisen arkkipiispan kanslian arkisto, Kuopio. Aktit 1945-1957; Arkkipiispa Hermanin henkilöarkisto.

Valamon luostarin arkisto, Heinävesi. Aktit 1933-1958; Johtokunnan pöytäkirjat.

Lähdejulkaisut

Suomen ortodoksinen arkkipiispakunta. Kokoelma voimassaolevia säännöksiä Suomen ortodoksisesta arkkipiispakunnasta. Toim. Nikolai Valmo. Helsinki 1935.

Lehdet

Aamun Koitto
Helsingin Sanomat
Kotimaa
The New York Times
Pravda
SNS/Kansan Sanomat
Uusi Suomi
Vapaa Sana
Žurnal Moskovskoj Patriarhii