Kristillinen kulttuuri tukee ihmisyyttä

Kulttuurin kokonaisuuteen kuuluvat ne kristillisen elämänkäsityksen korostukset ja niiden mukaiset käytänteet, jotka tukevat ihmisyyttä ja vastuullisen yhteiskunnan kehitystä. Tässä artikkelissa tarkastelen 60 vuotta sitten perustetun Kristillisen kulttuuriliiton (KKL) toiminnan eri vaiheita. KKL on itsenäinen, ekumeeninen ja maallikkovaltainen järjestö, joka on toiminnallaan koonnut vuoropuheluun eri maailmankatsomusten, monien tieteenalojen ja taiteen eri muotojen edustajia. Vuosikymmenien saatossa haasteet ja odotukset ovat vaihdelleet suuresti.

Kristilliseen kulttuuritoimintaan kuuluu avoin vuoropuhelu ja keskinäinen kunnioitus

Kulttuurin käsite on laaja. Siihen sisältyvät kaikki taiteen lajit, mutta yhtä hyvin käsitteeseen kuuluu luova ja tinkimätön etsintä. Se voi olla eksaktin totuuden etsimistä tai ihmisyyden ja elämän ymmärtämistä.

Osana kulttuurielämää kristilliselle kulttuuritoiminnalle on ollut leimallista se, että se syntyy ja kasvaa alhaalta päin, ei yhteiskunnan tai kirkon ylärakenteiden ohjaamana. Vuosisatojen aikana paikalliset seurakunnat sekä monet kirkonmiehet ja -naiset ovat olleet merkittäviä kulttuuritoimijoita, kulttuuriperinteen säilyttäjiä ja kulttuurielämän vahvistajia. On tarvittu aktiivisia kulttuurivaikuttajia ja kulttuurikeskustelijoita, yksityisiä henkilöitä ja ryhmiä, joilla on syvällinen ymmärrys niistä tekijöistä, joita kristilliseen maailmankatsomukseen liittyy.

Keskeistä kristillisessä kulttuuritoiminnassa on avoin vuoropuhelu ja keskinäinen kunnioitus. Tämä ilmenee halukkuutena kohtaamiseen. Se ei ole aina onnistunut poliittisessa toiminnassa ja kulttuurityössä. Omien käsitysten avaaminen on haasteellista, joskus myös haavoittavaa.

Yliopiston tehtävänä ei ole kouluttaa vain joidenkin alojen ammattilaisia, vaan sivistyneitä ihmisiä yhteiskunnan palveluksen. Pääpaino on sivistysyliopiston käsitteessä. Samalla tavoin kulttuuri on keskeinen osa sivistystä. Se on osa ihmisyyttä, unelmia ja arvoja, eettisiä periaatteita, moraalisia tekoja. Ennen kaikkea kulttuuri on rohkeaa heittäytymistä ihmisyhteisön ja koko luomakunnan esittämille haasteille.

Kristillinen kulttuuritoiminta organisoitui toisen maailmansodan jälkeen

Lokakuussa 2007 tuli kuluneeksi 60 vuotta Kristillisen kulttuuriliiton synnystä. Samoihin aikoihin vietti myös toinen merkittävä suomalainen kristillinen järjestö, Suomen ekumeeninen neuvosto, 90-vuotisjuhliaan. Nämä kaksi järjestöä ovat monin tavoin vaikuttaneet suomalaiseen hengenelämään nimenomaan suomalaisina järjestöinä.

Kristillinen kulttuuriliitto syntyi toisen maailmansodan jälkeisessä henkisessä ja yhteiskunnallisessa tilanteessa, missä erilaiset poliittiset ja maailmankatsomukselliset käsitykset olivat kokeneet haaksirikon. Kristillisessä ylioppilastoiminnassa mukana olleet ja monet sodan kokeneet papit kokivat, että henkiseen tyhjiöön ja arvojen uudelleen etsintään tarvittiin kipeästi aktiivista kristillistä julistusta. Se ei olisi samaa, mitä seurakunnat tekivät, vaan itsenäistä kulttuurikeskustelua eri maailmankatsomuksia edustavien sekä tieteen ja taiteen eri alojen edustajien kanssa. Kyse oli eräänlaisesta ”henkisestä asekätkennästä”.

Uuden järjestön ensimmäisten sääntöjen mukaan toiminnalla pyrittiin ”selvittämään kristillisen maailmankatsomuksen ja siihen perustuvan kulttuurin ja yhteiskuntaelämän luonnetta järjestämällä yleisiä esitelmä- ja keskustelutilaisuuksia sekä julkaisemalla ja levittämällä alaa koskevaa kirjallisuutta”. Käytännössä tämä tarkoitti kymmenien kristillisten kulttuuripäivien järjestämistä eri puolilla maata. Niiden saama suosio osoitti, että tapahtumat tulivat tarpeeseen. Osanottajia oli vuosittain järjestön ensimmäisen kymmenen toimintavuoden aikana tuhansittain. Kulttuuripäivien puhujina käytettiin koti- ja ulkomaisia eri tieteenalojen merkittäviä edustajia ja tunnettuja taiteilijoita. Perusvireenä oli kristillisen maailmankatsomuksen korostus ja kristillisten periaatteiden edistäminen uudelleen kansallista identiteettiä etsivälle kansalle.

Virkkusen näky: kristillistä kulttuuria ohjaa henkisyyden korostaminen

Kristillinen kulttuuriliitto henkilöityi järjestön historian ensimmäisinä kolmena vuosikymmenenä T.P. Virkkuseen, joka oli monipuolinen uskonnonpedagogi ja kulttuurikeskustelija. Hän toimi KKL:n ensimmäisenä pääsihteerinä ja myöhemmin kolmeen otteeseen myös järjestön puheenjohtajana. Järjestön akateemista ja maallikkoluonnetta kuvaa se, että muut alkuvaiheen johtohahmot olivat Teknillisen korkeakoulun kasvatteja ja opettajia, mm. professorit Viljo Castrén, V.A. Heiskanen ja Pentti Kaitera. Kyse ei siten ollut kirkollis-humanistisesta tai joidenkin pappien puuhailusta, vaan mukana oli alusta lähtien teknisten tieteiden ja luonnontieteiden edustajia. Siksi aktiivinen vuoropuhelu tieteen ja uskonnollisen uskon ja toisaalta tieteen ja uskonnon välillä oli vilkasta. Siihen KKL haastoi eri yhteiskunnallisia piirejä ja myös poliittisia vaikuttajia. Samalla toiminta suuntautui heti luterilaisen kirkon rajoja laajemmalle. Järjestön luonteeseen ovat pysyvästi kuuluneet ekumeenisuus ja aktiiviset ulkomaiset yhteydet.

Kristillinen kulttuuritoiminta ei kuitenkaan ollut vain akateemista ja sivistynyttä vuoropuhelua, vaan todellista maailman ja kristillisten arvojen kohtaamista. T.P. Virkkunen kirjoitti vuonna 1951:

”Kristittynä elämiseen ei kuulu ainoastaan oman, yksilöllisen uskonelämän vaaliminen, siinä on yhtä tärkeänä puolena Jumalan antaman kutsumustyön täyttäminen lähimmäisiä palvelemalla. Kanssaihmisiämme taas emme kykene palvelemaan, ellemme löydä heitä sieltä, missä he ovat, ja näe niitä ongelmia, joiden keskellä he kamppailevat.”

Kristillinen kulttuuriliitto on aina ollut itsenäinen järjestö, joka toisinaan on saanut myös luterilaiselta kirkolta taloudellista tukea. KKL varjeli alkuvuosikymmeninä itsenäisyyttään tarkasti T.P. Virkkusen omaksumalla linjalla: kristillisen kulttuuritoiminnan kysymykset nousivat järjestön omasta toiminnasta eikä niitä kytketty esimerkiksi luterilaisen kirkon monta kertaa yrittämiin kulttuuriasioiden rakenteisiin. Silti yhteyksiä luterilaiseen kirkkoon hoidettiin taitavasti kutsumalla merkittäviä teologeja ja kirkonmiehiä puhujiksi kristillisille kulttuuripäiville. Heihin lukeutui kulttuuripiispaksi kutsuttu Eino Sormunen (Kuopion piispa 1939-1962), joka jo 1930-luvulla oli kirjoittanut laajasti kulttuurin kysymyksistä.

Nykyisen ajattelun valossa monet kansallishengen kohottamista heijastaneet Virkkusen ja KKL:n korostukset tuntuvat hyvinkin vanhanaikaisilta. Niitä tulee kuitenkin tarkastella avoimesti kyseisen ajan yleisen hengen taustaa vasten.

Muutosten vuosikymmenet esittivät vakavan haasteen

Kristillisen kulttuuriliiton perustamisajatus ja sen soveltaminen olivat toimiva malli 1940-luvun lopulta aina 1960-luvulle saakka. Kulttuurisesti merkittävä käännekohta oli Hannu Salaman vuonna 1964 julkaisema ”Juhannustanssit”. Kulttuurikeskustelun ja argumentoinnin välikappaleena sitä on vieläkin käytetty heppoisesti. Kritiikittömästi on viitattu siihen, kuinka kirkko nousi Salaman jumalanpilkaksi väitettyjä kuvauksia vastaan, tuomitsi Salaman rienaajana ja aiheutti hänen vankeustuomionsa. Dokumenttien valossa tällaista käsitystä tulisi tarkistaa. Samalla voisi myös tarkastella sitä, millainen oli niitten henkilöiden valmius ja halu avoimeen keskusteluun, jotka osoittivat syyttävää sormea kristillisiä arvoja puolustavia kohtaan. Arkkipiispa Martti Simojoki joutui tässä asiassa kovimpaan helteeseen ja ottamaan vastaan usein perusteetontakin kritiikkiä.

Kristilliseltä kulttuuriliitolta ei löytynyt voimavaroja osallistua repivään keskusteluun. Sen alkuvuosikymmenien näkynä oli ollut taistelu kommunistista ja materialistista maailmankatsomusta vastaan. Nyt hyökkäys tuli toisenlaiselta suunnalta, eikä KKL:lla ollut kykyä ja keinoja vastata yllättävään haasteeseen. Toisaalta, vaikka KKL olisi pyrkinyt käymään aktiivista vuoropuhelua esimerkiksi 1960-luvun lopun radikalismin edustajien kanssa, sitä ei olisi välttämättä kuunneltu. Jälkeenpäin arvioituna elettiin uskomattoman ehdottomuuden puristuksessa. Kristillisen kulttuuritoiminnan keskeiset vastuunkantajat päättivät odottaa. He eivät kokeneet historiattomien väitteiden kumoamista mielekkäänä toimintana.

Pian tämän jälkeen 1970-luvulla ja vielä 1980-luvun alkuvuosikymmeninä kristillinen kulttuuritoiminta kamppaili yhteiskunnallisen ja poliittisesti motivoidun kulttuuripolitiikan kanssa. Suomen ulkopuolelta tulleiden mallien mukaisesti valtiovalta mm. suuntasi rahoitusta sellaisiin kulttuuriprojekteihin, joiden kulttuurinen merkitys oli usein vähäinen. Törmäyskurssilla olivat vapaa kulttuuritoiminta ja poliittisesti värittynyt ohjattu kulttuuripolitiikka.

Vuodesta 1980 alkaen Kristillinen kulttuuriliitto on järjestänyt muutaman vuoden välein tuhansia osallistujia kokoavia kulttuurifoorumeja, joissa tunnettujen suomalaisten ja ulkomaisten tieteen ja taiteen edustajien avulla on käyty vuoropuhelua eri maailmankatsomusten ja ideologioiden edustajien välillä. Käsitellyistä aiheista viimeisimpänä ovat olleet monikulttuurisuuden haasteet.

Kristillistä kulttuuria löytyy kaikkialta

Mitä on kristillinen kulttuuritoiminta? Mahdollisten vastausten joukosta erottuu selkeästi yksi. Kristillinen toiminta ja kristillisen elämän ilmenemismuodot eivät ole vain joku merkittävä tai joskus marginaalinen lisä yleisessä kulttuuritoiminnassa ja -elämässä. Vain kristinuskoa puolustava lähestymistapa ei välttämättä ole hyödyllinen. Sen sijaan kulttuurin käsitettä ja sen ilmenemismuotoja tulee tarkastella kokonaisvaltaisesti: kulttuurin kokonaisuuteen kuuluvat uskonnolliset ilmiöt. Kristillinen kulttuuri ei siksi ole irrallinen saareke tai pikantti lisä kulttuuritarjontaan niille, jotka mahdollisesti olisivat siitä kiinnostuneita. Kristilliseen tai kirkolliseen elämään liittyvillä tavoilla on Suomessa vuosisataiset perinteet. Ne ovat osa suomalaista kulttuuria.

 

Kirjoittaja PhD, TM Jaakko Rusama toimii ekumeniikan professorina (mvs) Helsingin yliopiston systemaattisen teologian laitoksella. Artikkeli perustuu hänen lokakuussa 2007 julkaisemaansa tutkimukseen Taistelu kulttuurista. 

 

Kirjallisuus

Rusama, Jaakko (2007). Taistelu kulttuurista. Puoli vuosisataa kristillistä kulttuuritoimintaa.

Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 100. Tampere: Kirkon tutkimuskeskus.