Uskonto ja sukupuoli -kollokvio: Huomioita identiteetistä, kuluttajuudesta, suojasta ja hauraudesta

 Rakentuuko uskonnollinen identiteetti kuluttajuutena uskontojen markkinoilla? Ovatko kaikki ihmiset tasaväkisiä uskontojen kuluttajia? Artikkeli pohtii kriittisesti uskonnon kuluttajamallia ja sen katveeseen jäävää kysymystä identiteetin hauraudesta ja jatkuvuuden tarpeesta. Uskonto voi toimia välineenä, joka suojaa identiteetin sitomalla ihmisen laajempiin merkityskokonaisuuksiin. Yhtä hyvin uskonto voi kuitenkin paljastaa identiteetin haurauden ja perustattomuuden.

Identiteettiä on tutkittu kuluttajamallin avulla

Identiteettejä tutkitaan kaikkialla, mutta mitä sillä tarkoitetaan uskonnon yhteydessä? Esimerkiksi Teemu Tairan uudessa kirjassa Notkea uskonto (2006) tarkastellaan uskonnon monenlaisia ja -tasoisia linkittymisiä yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin muutoksiin sekä niissä tapahtuviin identiteettien purkautumisiin ja uudelleenjärjestymisiin. Kirsi Tirrin toimittama antologia Religion, Spirituality and Identity (2006) lähestyy identiteettiä psykologisemmin. Siinä identiteetti käsitetään pyrkimykseksi kohti hengellistä integriteettiä. Erilaisuudestaan huolimatta kumpikin kirja myöntää identiteetin käsitteen merkityksen uskonnontutkimukselle.

Nykyisin ilmiötä, jossa kysymys identiteetistä (eli jatkuvuudesta ja kuulumisesta) liittyy uskonnolliseen sitoutumiseen tai sen puutteeseen, tarkastellaan usein kuluttajamallin avulla. Ainakin sosiaalitieteissä myöhäisen tai notkean modernin ihminen – uskonnollinenkin – ajatellaan herkästi nimenomaan kuluttajaksi. Yksilöt ikään kuin kiertelevät uskontojen tavarataloissa tekemässä valintoja.

Voi kysyä, kuinka kattavasti kuluttajasubjektin malli auttaa ymmärtämään identiteettiään uskonnon avulla hakevaa, ilmaisevaa ja rakentavaa subjektia. Kuinka paljon se auttaa ymmärtämään tämän kokemusta ja toimintaa sekä niiden ehtoja? Voisiko kuluttaja olla riittävä teoreettinen malli nykypäivän uskonnollisuuden tutkimuksessa?

Kulutus ja kuluttaminen ovat läsnä kaikkialla. Meillä voi olla tiedon, kauneuden tai rakkauden jano tai nälkä, ja me voimme (haluta) kuluttaa näitä. Työ, kiire ja monenlaiset paineet puolestaan kuluttavat meitä. Yhteys ympäristöön ja toisiin ihmisiin kuluttaa vuoroin kaikkia osapuolia. Identiteetit rakentuvat, hioutuvat, kolhiutuvat, ja vaihtavat muotojaan tässä kaikenpuolisessa kulutuksessa.

Jos kuluttajamallia käytetään, pitää muistaa, että kuluttajuutta on hyvin monenlaista. On myös kriittistä, kyseenalaistavaa, eettistä ja vastuullista kuluttajuutta. Ja toisaalta kuluttajat eivät koskaan ole tasapuolisen osto- tai kulutusvoimaisia. Keskiluokkainen kokeilija on aivan eri asemassa ”uskontojen markkinoilla” kuin vähävarainen ja -väkinen nykyajan köyhä, sairas tai syrjäytynyt. Edellinen voi valita uskonnollisuutensa enemmän halujensa mukaan. Jälkimmäisen valintaa rajaavat monet tarpeet ja puutteet.

Uskonnontutkijan on huomioitava sekä kuuluminen että jatkuvuus

Haluankin hiukan kritisoida pinnallisen kulutusmallin siirtämistä uskonnollisuuden etuoikeutetuksi malliksi. Kuluttajuus auttaa ehkä ymmärtämään uskonnollisuuden ja kuulumisen suhdetta paremmin kuin kysymyksiä jatkuvuudesta, katkoksista ja epävarmuuksista. Jälkimmäiset kysymykset korostuivat omalla tavallaan enemmän perinteisessä filosofisessa ja teologisessa tavassa ajatella identiteettiä. Psykologisemmin jatkuvuuden problematiikkaa pitävät esillä myös esimerkiksi Tirrin toimittaman antologian artikkelit.

Niin itsestäänselvyydeltä kuin tämä voi kuulostaa, uskonnontutkijan on tärkeä huomioida identiteetin molemmat puolet: kuuluminen ja jatkuvuus. Ne ovat hyvin lähellä toisiaan ja käytännössä usein toisiinsa kietoutuneita. Toinen saattaa kuitenkin painottua toista enemmän niin ilmiössä kuin sen tarkastelussakin. Kuuluminen korostuu omien havaintojeni mukaan nykyisissä uskontososiologisissa tarkasteluissa kenties enemmän kuin jatkumisen ulottuvuus. Kuulumisella tarkoitetaan yleensä yhteisöön ja sen arvoihin samastumista. Mutta millaisia asioita jatkuvuus voisi tarkoittaa?

Jatkumisen aspekti muistuttaa tradition erilaisista merkityksistä identiteetille. Jatkuminen tarkoittaa kuitenkin myös sitä, että uskonto usein niveltyy syvälle identiteetin tiedostamattomiin ja ruumiillisiin kerroksiin ja prosesseihin. Uskonnolliset tottumukset ja järjestykset rakentavat ruumista paitsi vaatetuksen myös asentojen, eleiden ja reagointitapojen tasoilla. Lisäksi uskonnot nivovat muovaamansa ja jäsentämänsä ruumiillisuuden isompiin merkityskokonaisuuksiin. Julia Kristevan (1985) mukaan uskonto liittää ruumiilliset impulssit ja tarpeet sekä ihmisten väliset suhteet ja halut poliittisiin ja kosmologisiin kuviin. Näin se rakentaa jatkuvuutta, jossa yksilön kerroksellinen ja monitahoinen ruumiillinen olemassaolo liitetään laajempiin käsityksiin ja prosesseihin. Yksi esimerkki tästä voisi olla se, kuinka yksilön ainutkertainen kärsimys käsitetään suhteessa pyhien esikuvien kärsimykseen ja sen myötä tarjoutuviin poliittisiin tai pelastusopillisiin merkityksiin.

Uskonto on voimalaite, jolla tuotetaan identiteettejä

Uskontojen kyky muokata identiteettiä ihan sen ruumiillisesta tasosta lähtien ei tee uskonnosta hyvää tai pahaa.  Pikemminkin on mielestäni kyse ”voimasta” tai ”laitteesta”, jolla voidaan käyttäjistä riippuen tehdä hyvin erilaisia asioita. Sillä voidaan esimerkiksi joko suojata tai haurastuttaa identiteettiä monin tavoin. Uskonto voi vahvistaa jatkuvuuksia tai uhata katkoksilla, jopa korostaa tai luoda sellaisia. Uskonto voi olla merkittävä tuki identiteetin jatkuvuuden kokemukselle. Tässä mielessä uskonto on, Stuart Hallin (2002) sanoin, yksi suturaation väline. Suturaatio on ommel tai kude, joka harsii yksilön yhteisöön, sen arvoihin, käytäntöihin, kuviin ja tarinoihin. Erityisellä tavalla tärkeää suturaatio on sellaisissa epävarmuus ja -jatkuvuuskohdissa kuin sairaus, suru tai kodin menetys. Tällaisissa tilanteissa uskonnon jatkuvuutta luova potentiaali korostuu.

Uskonto on ”voima”, ”laite” tai toimintajärjestelmä tai -muoto, joka on ihmisten tekemä kuten muutkin artefaktit. Kirjassaan Vita Activa Hannah Arendt kirjoittaa artefaktien jatkuvuutta luovasta tehtävästä seuraavasti:

”Ihmisen luonto muuttuu jatkuvasti ja hän voi löytää samuutensa eli identiteettinsä olemalla yhteydessä joka päivä samaan tuoliin ja samaan pöytään. (…) [kehnoimmillakin kengillä] on itsenäisyyttä, on se kuinka vaatimatonta tahansa, joka mahdollistaa kenkien säilymisen jopa huomattavan ajan omistajansa vaihtelevista mielialoista huolimatta” (Arendt 2002).

Jatkuvuutta ja pysyvää maailmaa luovia artefakteja voivat Arendtin mukaan olla niin materiaaliset objektit (kengät ja tuolit) kuin epämateriaalisemmat (runot ja rukoukset) sekä isommat järjestelmät. Ehkä uskonnot muistuttavat hiukan enemmän esimerkiksi perspektiivioppia tai poliittista teoriaa kuin kenkiä tai tuoleja. Ne nimittäin mahdollistavat yksinkertaisen jatkuvuuden kokemuksen lisäksi myös isoja järjestäviä (järjestyksiä asettavia) näkökulmia ihmiseen itseensä, ja näkökulmien mukana  ne tuovat merkityksiä.

Toisaalta uskonnot pitävät sisällään myös monenmoisia ’tuoleja’ ja ’kenkiä’ eli pieniä konkreettisia esineitä ja asioita, joiden jatkuvuus-voimaa ei pidä väheksyä. Tapasin sairaalapastorin, joka pyrkii löytämään jokaiselle kuolevalle jonkinlaisen uskonnollisen artefaktin, oli se sitten rukous, tai vaikka rukousnauha tai matkaikoni, jota saattoi puristaa kädessä kun oli vaikeaa. Ranskalainen Albert Piette (2003) tarkastelee etnografin välinein niitä moninaisia pieniä konkreettisia esineitä ja toimia, joiden varaan uskonto viritetään esimerkiksi jumalanpalveluksessa. Pienet ja hyvinkin konkreettiset esineet ja asiat rakentavat sellaisen pysyvän verkon tai kehikon, johon hauraammat tulkinnalliset ja dogmaattiset elementit ripustautuvat ja tukeutuvat.

Esineistä ja perspektiiviopista tai muista maailmasuhdetta muovaavista järjestelmistä uskonto poikkeaa kuitenkin ainakin yhdessä suhteessa. Toisin kuin muista tekemisistään ihminen ei halua ottaa siitä (ainakaan kokonaisuudessaan) kunniaa itselleen. Uskonnon voimanlähteen tai perustan jättäminen mysteeriksi lienee oleellinen osa sen kykyä luoda ja taata jatkuvuutta.

Tästä samasta syystä -eli mysteerille myönnetyn omalakisuuden johdosta – uskonnolla on myös ylivertainen voima haurastuttaa ja romuttaa identiteettejä. Uskonnon avulla voidaan osoittaa ja paljastaa ihmisen identiteetin tuentarve ja tämän taustalta löytyvä tyhjyys ja perustattomuus. Tämä voidaan tehdä hyvin vaikuttavalla ja eettisesti järkyttävilläkin tavoilla. Uskonnon avulla käytetään
(väki)valtaa ja asetetaan monenlaisia hierarkioita, järjestyksiä ja eroja, joiden puristuksissa toiset joutuvat kärsimään enemmän kuin toiset. Uskonnollinen valta määritellä ja romuttaa identiteettejä on monesti ollut kohtuuton ja vastuuton esimerkiksi naisille, toisin uskoville tai muuten vähäväkisille.

****

Tässä esittämäni hajahuomiot uskonnon ja identiteetin suhteista jatkavat kirjani Alaston ja puettu, ruumiin ja uskonnon ääret  (2006) ajatuksia. Kirja paneutui yhden, erityisesti kristinuskossa keskeisen identiteetin haurautta ilmaisevan (kieli)kuvaston – nimittäin riisumisen ja pukemisen tai alastomuuden ja puvun – lähilukuun erilaisissa lähteissä ja yhteyksissä.

Kirjoittaja FT Terhi Utriainen toimii dosenttina Helsingin yliopiston uskontotieteen laitoksella. Artikkeli perustuu Uskonto ja sukupuoli -kollokviossa maaliskuussa 2007 pidettyyn esitelmään. 
   

Kirjallisuus:

Arendt, Hannah. Vita activa. Ihmisenä olemisen ehdot. Vastapaino, Tampere, 2002.

Hall, Stuart. Identiteetti. Vastapaino, Tampere, 2002.

Hervieu-Léger, Daniele. Religion as a chain of memory. Polity Press, Cambridge 2000.

Piette, Albert. Le fait religieux. Une théorie de la religion ordinaire. Economica, Paris, 2003.

Taira, Teemu. Notkea uskonto. Eetos, Turku, 2006.

Tirri, Kirsi (toim.). Religion, spirituality and identity. Peter Lang, Bern, 2006.

Utriainen, Terhi. Alaston ja puettu. Ruumiin ja uskonnon ääret. Vastapaino,