Uskonto ja sukupuoli -kollokvio 2007: Äitiys yhdistää ja erottaa vanhoillislestadiolaisia naisia

Artikkelissa tarkastelen naiseutta, äitiyttä ja identiteettiä vanhoillislestadiolaisessa herätysliikkeessä. Tukeudun pohdinnoissani tekeillä olevaa kasvatustieteen väitöskirjatutkimusta varten haastattelemieni vanhoillislestadiolaisten äitien kertomuksiin.

Tarkastelen identiteettiä narratiivisena, toisiin suhteessa olevana ja muuttuvana, koko elämänkulun aikana rakentuvana ja rakennettavana. Kertomuksissa naiset peilaavat omaa identiteettiään naisena ja äitinä suhteessa vanhoillislestadiolaiseen yhteisöön ja pohtivat yksilöllisen ja yhteisöllisen identiteetin mahdollisuutta.

Äitiys on vanhoillislestadiolaisen naisen kutsumus?

Vanhoillislestadiolaisuudessa vaikuttava naisen paikan määrittäjä on Lutherin ajatus äitiydestä naisen kutsumuksena. Lutherille avioliitto on yhteiskunnan perustava ja välttämätön yksikkö, vanhemmuus täten ihmisen korkein kutsumus. Lestadiolaisuudessa perhe on pyhä, avioliitto ikuinen ja ”Jumalalla on elämän ja kuoleman avaimet”. Syntyvyyden säännöstelykieltoon liittyen vanhoillislestadiolaisen naisen identiteetti määrittyy äitiyden kautta. Äiteinä he sekä rakentavat omaa identiteettiään että jatkavat rakentumistyötä lastensa kasvatuksen kautta.

Kasvatuksen metaforana on käytetty lahjan käsitettä. Lahja voidaan mieltää jonkin antamiseen vaihdon hengessä. Lahja-käsite kääntyy myös anteeksiannoksi: on oikein antaa anteeksi. Anteeksianto liittyy vanhoillislestadiolaisuudessa uskon perusteisiin ja omiin kulttuurisiin käytäntöihin, syntien anteeksi pyytämiseen ja anteeksi saamiseen, uskovaisten keskinäiseen pappeuteen, mikä näkyy myös perheiden arjessa. Eräs haastateltavani kertoo tästä näkemyksestä seuraavasti:

”Meikäläisen äitiyden kulmakivet on uskon perusta elämän ja kuoleman avaimista. Ja sitte tietenki tää anteeksiantamus. Et ku se sitte toimii kuitenki. Sitä hämmästelee itekki, että se toimii. Alakaa semmonen mahollisuus alottaa uuestaan. Että jos pitäs kaikesta se katkeruus aina kantaa mukanaan, siihenhän sitä häviää… Semmonen syyllisyys, jolle ei mittään oo missään, ei näköpiirissä eikä näköpiirin takana oo mittään, millä syyllisyyestä seleviäis. Et se on kuitenki niinku se etu, se on se luontaisetu. Et sitä ei oo itte keksitty vaan se on saatu lahjaksi. Ja että se niinku etenee. ”

Katkelmassa kertoja kiteyttää, mitä hän haluaa lapsia uskoon kasvattaessaan painottaa, millaisen kokemuksen ja näkemyksen lapsilleen siirtää. Äiti näyttäytyy puheessaan aktiivisena kasvattajana, joka tietää kasvatustyönsä päämäärän.

Usko liimaa arjen palapelin

Perheenäitien arjen elämää voidaan kuvata palapelin rakentamisena. He elävät arkeaan yhdistellen palasia työstä, perheestä ja harrastuksista tai vapaa-ajasta. Myös vanhoillislestadiolaiset naiset kokoavat omaa arjen palapeliään yhdistäessään työnsä ja ison perheen hoitamisen. Vanhoillislestadiolaiset äidit kertovan uskon olevan kantava voima heidän elämässään.

Uskonto on kulttuurin merkitysjärjestelmä, joka selittää ihmiselle hänen identiteettiään suhteessa itseen ja muihin ihmisiin. Vanhoillislestadiolaisessa kulttuurissa korostetaan uskovien seurakunnan eroa maailmassa olemisesta eli uskottomien elämästä. Eroa tehdään muun muassa erilaisin käyttäytymissäännöin ja korostamalla oman yhteisön tapoja. Arjen käytäntöjen, kasvatuksen ja perinteiden kautta rajankäynti maailmassa olemisen ja oman uskovien seurakunnan välillä muuttuu sisäiseksi ajattelumalliksi, joka omaksutaan jo lapsuudessa.

Vanhoillislestadiolaisuuteen yleensä kasvetaan lapsuuden perheen kautta. Vanhoillislestadiolaiset ovat muodostaneet eri paikkakunnille oman seurakunnan, joka järjestää muun muassa viikoittaisia seuroja, hartaustilaisuuksia. Seurakunnan toimintaan osallistuu koko perhe. Vanhoillislestadiolaiset lapset ja varsinkin nuoret ovat vapaa-ajalla tekemisissä pääosin omaan yhteisöönsä kuuluvien kanssa. Samoin perheet pitävät tiiviisti yhteyttä muiden samaan yhteisöön kuuluvien perheiden kanssa.

Tuntemuksia uskosta: usko vahvistaa tai valtaistaa

Miltä usko tuntuu vanhoillislestadiolaisen äidin elämässä? Haastattelukertomuksissa usko ilmenee kuvauksina sisäisestä voimasta. Luottamus saa oman uskon vahvistumaan. Uskon avulla äidit kertovat jaksavansa edelleen rakentaa perheen arjen palapeliä. Uskonto tuntuu myös vanhoillislestadiolaisen naisen elämässä vuosittaisina synnyttämisinä ja synnyttämisten kautta myös kuolemanpelkona.

Kuolemanpelko voi johtaa myös valtaistumiseen, emansipaation heräämiseen. Vanhoillislestadiolaisen äidin valtaistuminen ei ole helppoa. Sitä voivat vastustaa itse, puoliso, lapset, yhteisö, muu ympäristö. Itsensä kanssa tiedostamiseen heräävä vanhoillislestadiolaisäiti joutuu tekemään varmaan eniten töitä. Hän joutuu suhteuttamaan omaa muuttuvaa subjektiuttaan muuhun perheeseen, omaan menneisyyteensä ja tulevaisuuteen. Joskus valtaistuminen tekee todella kipeää.

Vanhoillislestadiolainen äitiys on yhteisöllistä

Haastattelukertomuksissa vanhoillislestadiolaiset naiset pohtivat omaa identiteettiään suhteessa puolisoonsa ja vanhoillislestadiolaiseen yhteisöön. He miettivät myös identiteettiään naisena ja äitinä ja vertaavat sitä lestadiolaisen miehen ja isän identiteettiin. He peilaavat identiteettiään myös toisiin vanhoillislestadiolaisiin naisiin ja suhteessa vanhoillislestadiolaiseen yhteisöön. Eräs kertoja kiistää yksilöllisen minuuden mahdollisuuden vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä ja kertoo identiteettinsä määrittyvän ennen kaikkea yhteisön kautta.

Äitiys on keskeinen lestadiolaisnaisia yhdistävä asia. Lapsiasia, kuten eräs haastateltavani asiaa kuvaa, yhdistää vanhoillislestadiolaisia naisia. Äitiys on yhdessä jaettavaa arjen todellisuutta, lasten kasvatuskysymykset toisten naisten kanssa keskusteltavaa yhteistä ja jaettua kokemustietoa. Vanhoillislestadiolaisuus voidaan nähdä yhteisöllisenä uskontona. Samoin äitiys on yhteisöllistä. Äitiyskin saa voimansa yhteisyydestä, yhdessä jaetusta kokemus- ja arvomaailmasta. Suhde äitiyteen myös erottaa vanhoillislestadiolaisia naisia silloin kun perheeseen ei lapsia synnykään, kun perheen lapsiluku jääkin vain muutamaan tai kun nainen jää naimattomaksi ja lapsettomaksi.

Lestadiolaisäiti kokee olevansa kummajainen oman yhteisönsä ulkopuolella

Yhteinen kieli hallitsee puhetta äitiydestä. Yleiset keskustelut äitiydestä, äitiyden erilaiset vallitsevat puhetavat, poikkeavat monen henkilökohtaisista äitiyden kokemuksista. Yhteinen kieli ja yhteinen puhe voivat myös jättää erilaiset tarinat kuulematta. Oman yhteisönsä ulkopuolella vanhoillislestadiolainen äiti on kokenut olevansa kummajainen. Yhteisön sisällä hänen on helppo osallistua keskusteluihin lapsista ja suurperheen arjesta. Näihin keskusteluihin on toisaalta vaikea tuoda yhteisön ajatusten vastaisia kriittisiä näkökulmia esimerkiksi suhteessa ehkäisyn käyttöön tai naisen asemasta yhteisössä. On helpompaa pitäytyä totutussa puhetavassa kuin määritellä itsensä uudelleen, varsinkaan kun itsen määrittelyyn ei ole yhteisön asettamaa painetta tai siihen ei houkutella.

Yhteisöt syntyvät yhteisten merkitysten varaan. Uskonnollisilla ja yhteisöllisillä säännöillä ja käytännöillä, kuten puhetavalla, on merkitystä yhteisön kiinteyden ylläpitämisessä, yhteisten merkitysten luomisessa. Yhteisöt puolestaan rakentavat yksilöitä ja ihmiset rakentavat teoillaan sosiaalista maailmaa. Yksilölle tulee elämässään tarve selvittää missä on ja mihin on pyrkimässä ja miksi. Yksilölliset identiteetit vaativat myös vahvistamista. Jotta erilaiset subjektiudet olisivat mahdollisia, ne tarvitsevat sekä epäsuoraa että suoraa ja tunnelatautunutta toisten subjektien antamaa vahvistusta.

Naiset uskonnon käytännöissä

Uskonto kantaa itsessään kulttuurista sukupuolittuneisuutta ja on osaltaan jatkamassa sitä. Naisen ja miehen eriarvoinen asema on selitetty ihmisten arkikäsityksissä ikuisena totuutena tai Jumalan tahtona. Tämä näkyy vanhoillislestadiolaisessa seurakunnassa myös arjen käytännöissä. Miehet käyttävät seurakunnassa puhujan tilaa. Miehellä on mahdollisuus maallikkopappeuteen eli oman paikallisseurakunnan saarnaajaksi. Vanhoillislestadiolainen uskonto ei hyväksy naispappeutta eikä naista saarnaajaksi. Siten naisen tilana seurakunnassa on pääosin kuulijan paikka.

Toisaalta haastattelemani vanhoillislestadiolaiset naiset mainitsevat esimerkiksi osallistuvansa leiri- ja kerhotoiminnan ohjaukseen ja järjestelyihin sekä hoitavansa muun muassa monia rauhanyhdistysten käytännön askareita. Yhdessä tekeminen ja uskonnollisista seremonioista huolehtiminen on myös uskonnollista ja kulttuurista tekemistä sekä yhteisöllisyyden ylläpitämistä. Keskustellessamme uskosta ja sen näkymisestä arjen elämässä kertojat korostavat uskonnon merkitystä elämän arvopohjana ja myös arjen käytäntöjen jäsentäjänä. Uskonto jäsentää heidän identiteettiään sekä yhteisön sisällä että ulospäin.

***

Jatkan pohdintaani vanhoillislestadiolaisesta identiteetistä ja naiseudesta artikkelissani Lapin yliopiston naistutkimuksen pohjoista sukupuolikulttuuria käsittelevässä teoksessa, joka julkaistaan syksyllä 2007. Katso myös aikaisempi artikkelini:

Kutuniva, Mervi, Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. Teoksessa Päivi Naskali, Mervi Autti, Seija Keskitalo-Foley, Anne Korhonen & Mervi Kutuniva (toim.) Tuulia. Feministisiä näkökulmia lappilaiseen sukupuolikulttuuriin. Lapin yliopiston kasvatustieteellisiä julkaisuja 4, 61-80, 2003.

Kirjoittaja KM Mervi Kutuniva toimii assistenttina Lapin yliopiston kasvatustieteiden tiedekunnassa. Artikkeli perustuu Uskonto ja sukupuoli -kollokviossa Helsingissä maaliskuussa 2007 pidettyyn esitelmään.

Uskonto ja sukupuoli -kollokvion muut artikkelit:

Terhi Utriainen: Huomioita identiteetistä, kuluttajuudesta, suojasta ja hauraudesta Päivi Hasu: Menestyksen teologia, köyhyys ja markkinatalous Tansaniassa

Lähteet:

Berger, Peter L. & Luckmann, Thomas, Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen. suom ja toim. Vesa Raiskila. Gaudeamus, Helsinki, 1994.

Giddens, Anthony, Modernity and Self-Identity. Polity Press, Cambridge, 1991.

Hall, Stuart, Identiteetti. Suom. ja toim. Mikko Lehtonen ja Juha Herkman. Vastapaino, Tampere, 1999.